Kamerawiki

Kameratekniikkaa

Sisällysluettelo 1 Kameran rakenne 1.1 Suljin 1.2 Läppäsuljin 1.3 Keskussulkimen toimintaperiaatteet ja esittely 1.4 Verhosulkimen toimintaperiaate ja esittelyt 1.5 Vanhoja suljintyyppejä 1.6 Muita, uudempia suljintyyppejä 2 Objektiivit 2.1 Goerz 2.2 Zeiss linssirakenteita 2.3 Normaaliobjektiiveja 2.4 Laajakulmaobjektiiveja 2.5 Retrofocus objektiivit 2.6 Pitkäpolttovälisiä objektiiveja 2.7 Makro-objektiiveja 2.8 Zoom-objektiivit 2.9 Fish-Eye objektiivit 2.10 Peiliobjektiivit 2.11 Leitzin objektiivisuunnittelijoita 2.12 Zeiss-tehtaan objektiivihistoriaa 2.13 Tarkennus 3 VALOKUVAUSLABORATORIO 3.1 Suurennuskoneet 3.2 Pimiövalot 3.3 Kehitysaltaat 3.4 Kehitysrasiat 3.5 Valotuskellot 3.6 Kuivaajat 3.7 Rajaajat 3.8 Muita tuotteita 4 Linkkejä (digi)kamera-arvioihin

Kameran rakenne

Kamera on periaatteeltaan yksinkertainen: valonpitävä laatikko, jonka yhdellä sisäseinällä on valoherkkää materiaalia ja sitä vastapäätä olevalla seinällä aukko, josta valo pääsee valottamaan materiaalin. Filmille tulevan kuvan terävyyden parantamiseksi aukkoon sijoitetaan linssi tai linssijärjestelmä, jota sanotaan objektiiviksi. Objektiiveissa on useimmiten himmennin, jolla sen läpi kulkevan valon määrää säädetään ja tarkennusjärjestelmä, jolla sen polttopisteen paikkaa kohteen ja filmin välillä säädetään kuvan terävöittämiseksi.

Valoa filmille ei voi päästää mielin määrin, vaan saapuvan valon määrän tulee olla säädeltävissä halutun tuloksen saamiseksi. Sitä varten kamerassa on himmentimen lisäksi suljin, jonka aukeamisajan säätely mahdollistaa halutun valoannoksen tulon valoherkälle materiaalille. Filmi ei kamerassa voi olla vapaana, tarkan kuvan saamiseksi sen tulee olla mahdollisimman tasainen ja oikeassa paikassa objektiiviin nähden. Tärkeintä on filmitason suoruus ja se että filmi on paikallaan kuvauksen aikana ja filminsiirron jälkeen. Siksi kameroihin on kehitetty erilaisia tapoja varmistaa filmin oikea paikka. Kameroissa on lisäksi lokerot filmikasettia tai –rullaa varten ja eri toimintoja varten säätönuppeja ja -vipuja.

Suljin

Filmille tulevan valon määrää säädellään sulkimella, joka valotuksen ajaksi aukeaa ja filmille pääsee aiottu määrä valoa. Kameroiden kehityksen myötä suljin on kehittynyt objektiivin edestä valotuksen ajaksi pois otettavasta hatusta sähköisesti säädeltyyn hienomekaaniseen ihmeeseen. Kameroihin on merkitty sulkimen toiminta-ajat sekunnin osina, esim. 250 tarkoittaa 1/250 s. Vanhoissa sulkimissa käytettiin kirjaimia: M tulee sanasta moment = lyhyt hetki. Se on useissa kameraesittelyissä mainittu silmänräpäysvalotus, jonka todelliset valotusajat vaihtelevat 1/10 – 1/50 s. Joissakin kameroissa käytetään I merkintää, sanasta instat. Sulkimissa on myös kirjain B, joka tarkoittaa sulkimen pysyvän auki niin kauan kuin laukaisinta painetaan. Merkintä tulee sanasta Bulb, ennen laukaisuun käytettiin kumista palloa jota puristamalla paine avasi kameran sulkimen joka sulkeutui kun pallon puristaminen päättyi. Sulkimissa saattaa olla myös merkintä T tai Z, sanoista Time ja Zeit = aika. Ennenhän filmit olivat varsin hitaita ja niitä saattoi joutua valottamaan useita minuutteja, siksi tällä asetuksella suljin aukeaa laukaisimen ensimmäisellä painalluksella ja sulkeutuu seuraavalla. Paremmissa sulkimissa lyhyitä valotusaikoja on useita, mitä suurempi aika-alue, sitä parempi ja kalliimpi kamera aikanaan on ollut.

Sulkimia on useita tyyppejä. Halvoissa laatikkokameroissa on pelkkä läppäsuljin, joissa usein on aikoina vain M ja B.

Paremmissa kameroissa käytettiin keskussulkimia ja verhosulkimia. Keskussuljin muodostuu kahdesta tai useammasta levystä, jotka aukeavat valotuksen ajaksi. Se voidaan täsmätä; synkronoida salamavalolle kaikille valotusajoille, mutta siihen ei voida rakentaa niin lyhyitä aikoja kuin verhosulkimeen, jota taas ei ennen voitu täsmätä salamavalolle lyhyille valotusajoille. Keskussuljin oli yleisin suljintyyppi 1950-luvulle saakka, jonka jälkeen verhosulkimet järjestelmäkameroissa tulevat eniten käytetyksi suljintyypiksi. Verhosuljin on filmin edessä oleva kahdesta kankaasta tehty kaihdinjärjestelmä. Valo päästetään filmille verhojen välisestä raosta, valotusaikojen vaihtelu tulee raon leveydestä. On valmistettu myös muita, tavallisissa kameroissa harvinaisia suljintyyppejä. http://www.uta.fi/~tisavi/valokuva/htm/suljin.htm

Suljintyyppejä

Läppäsuljin

Yksinkertaisimmissa kameroissa sulkimena on vain levy, joka jousen tai painalluksen voimasta heilahtaa valoaukon edestä pois ja takaisin. Tällaisen läpän antamaa valomäärää ei voi kovin tarkkaan säädellä, siksi niitä on halvimmissa kameroissa, joissa usein ei ole muitakaan säätöjä eikä kuvaaja tavoittele näillä kameroilla ehdottoman täsmällistä valotusta. Näissä voi olla vain yksi tai kaksi lyhyttä valotusaikaa, ne merkitään joko sekunnin osina, esim. 1/25 s. tai vielä yksinkertaisemmin vain M = moment, lyhyt hetki. Joissakin kameroissa käytettiin läppäsuljinta, mutta rakenteeltaan monimutkaista. Esim. Zeus-kamerassa on objektiivin takana vino peili, joka heijastaa kuvan ylös tähyslasille. Laukaisinta painettaessa peili nousee ylös ja se toimii samalla sulkimena. Kamerassa on kaksi valotusaikaa: B ja M. Läppäsulkimesta voitiin rakentaa myös monipuolisempi: Exa-kamerassa on neljä valotusaikaa ja B, vaikka se on rakenteeltaan samantyyppinen. Läppäsulkimia käytetään edelleen halpojen laatikkokameroiden tyyppisten valokuvausvälineiden seuraajissa, niissä on edelleen yksi levy, joka painalluksen voimasta siirtyy pois valotusaukon edestä.

Keskussulkimen toimintaperiaatteet ja esittely

Keskussuljin on saanut nimensä siitä, että se useimmiten on sijoitettu objektiivin optiseen polttopisteeseen: objektiivin läpi kulkevan valokiilan kapeimpaan kohtaan. Näin suljin voidaan tehdä pieneksi koska sulkimen levyjä, lamelleja, liikuttavat koneistot voivat olla pieniä ja samalla saadaan lamellien liikeradoista lyhyitä ja sulkimen toiminnasta nopeaa. Yksinkertaisessa sulkimessa saattaa olla vain kaksi tai kolme lamellia ja yksinkertainen koneisto. Useimmissa keskussulkimissa lamellit aukeavat tähtimäisesti.

http://www.skgrimes.com/compur/index.htm

Vanhemmissa suljinmalleissa oli ongelmia, ne tahtoivat kokonsa vuoksi liikevoimillaan täräyttää valotuksen aikana koko kameraa. Niitä myös valmistettiin myös objektiivien ulkopuolelle, eteen tai taakse sovitettavia. Parhaimmat sulkimet rakennettiin kuitenkin objektiivin keskelle, tarvittavat liikevoimat olivat pienempiä ja valotuksesta tuli tasaisempia ja varmempia. Lisäksi objektiivipuoliskot suojasivat myös sulkimen lamelleja ja koneistoa hiekalta, pölyltä yms. Vuosisadan alussa lyhimmät valotusajat olivat 1/125 s., 1/200 s. tms., mutta jo I maailmansodan jälkeen ajat lyhenivät 1/300 s. tai jopa 1/400 s. saakka. Keskussulkimien käyttövoimana on jousi, joka sulkee lamellit laukaisukoneiston ne avattua. Jousen toimintaa säädellään jarruttavalla koneistolla,

http://daniel.mitchell.name/cameras/graphex/graphex.html

http://daniel.mitchell.name/cameras/compur/compur.html

http://daniel.mitchell.name/cameras/prontor/prontor.html

http://daniel.mitchell.name/cameras/copalmxv/copalmxv.html

http://www.rolandandcaroline.co.uk/sync4.html

http://feuerbacher.net/photo/frame.html

joka säätelee sulkeutumisaikaa. Tavallisimmin koneistoja on kaksi, lyhyille ja pitkille aikasarjoille omansa. Itselaukaisua varten on myös oma koneisto. Myös ilmanpaineella toimivia jarrukoneistoja valmistettiin, niissä lamellien liikettä säädellään sylintereillä, joka jarruttaa sulkijan jousen toimintaa. http://www.skgrimes.com/compound/index.htm

Ilmanpainetta käytettiin erityisesti isoaukkoisissa objektiiveissa, joiden sulkimista olisi metallisilla koneistoilla tullut liian suuria ja painavia. 1930-luvulla sulkimiin alettiin myös rakentaa itselaukaisijoita ja salamatäsmäyksiä ja ennen II maailmansotaa päästiin valotusajoissa jo 1/500 s. saakka. Sodan jälkeen sulkimiin alettiin yhä enemmän lisätä salamasynkronointeja ja sodan aikana kehittyneen tekniikan myötä sulkimien koot pienenivät ja toimintoja nopeutettiin. 1950-luvulla kehitetään keskussuljin yksisilmäistä peilikameraa varten. (Tässä esimerkkinä Syncro-Compur OO-MXV (1110-020) Contaflex-kamerassa jonka toimintajärjestys on seuraava: ensin viritetään suljin, jolloin peili laskeutuu alas, suljin avautuu ja virittyy, himmennin aukeaa ja apusuljin laskeutuu kuvaportin eteen. Laukaistessa suljin sulkeutuu, peili nousee ylös, apusuljin nousee ylös, himmennin pienenee valitulle aukolle, suljin avautuu valotuksen ajaksi ja sulkeutuu. Aikaa valotustoimintaan me-nee 1/30 sekuntia.) 1950-luvulla alkoi myös sulkimien sähköistäminen. Kellosepiltä periytyneiden jarrukoneistojen tilalle tuli elektroniikka, sulkimen avautumisen ja sulkeutumisen suoritti kestomagneetti ja valotuksen pituuden säädön suoritti sähköinen piiri. Automaattisissa kameroissa suljin toimi samalla usein myös himmentimenä.

Compur-suljin puretaan osiin: http://daniel.mitchell.name/cameras/compurearly/compur.html

http://daniel.mitchell.name/cameras/compur/compur.html

Prontor-suljin puretaan osiin: http://daniel.mitchell.name/cameras/prontor/prontor.html

http://daniel.mitchell.name/cameras/klio/klio.html

Keskussulkimia alettiin käyttää myös järjestelmäkameroissa, useimmissa suljin on jokaisessa objektiivissa erikseen, tällaisia kameroita ovat mm. Hasselblad, Kowa ja Mamiyaflex. Tämä ratkaisu nostaa objektiivien hintaa, siksi 1950-luvulla rakennettiin muutamia yksisilmäisiä peilikameroita, joissa suljin on objektiivin takana, mutta peilin edessä. Näin saatiin salamatäsmäys koko aika-alueelle 1-1/500 s. Haittapuoleksi tuli silloin objektiivin valovoima, niistä ei voitu tehdä kovin isoja, sillä keskussulkimen toiminnallinen aukko ei niille riitä. Samalla myös tarkennusalue supistui, lähimmäksi tarkennusetäisyydeksi ei voitu saada metriä lyhyempää matkaa, vaan sitä lyhyemmille etäisyyksille kuvattaessa oli käytettävä lähilinssejä. Myöskään suuria laajakulmia tai pitkiä teleobjektiiveja ei tällaiselle kameralle voitu suunnitella. Euroopassa Voigtländer valmisti tällä rakenteella Bessamatic ja Ultramatic kamerat ja Kodak Retina Reflex III ja IV mallit. Uusissa kameroissa keskussuljin on halvempi, niiden toimintaa ohjataan rungossa olevalla sähköyksiköllä, eikä varsinaisessa sulkimessa tarvita enää kalliita koneistoja. Sähköohjaus toimii myös tarkemmin jokaisessa objektiivissa, eri koneistojen yksilölliset vaihtelut poistuvat.

Euroopan tunnetuimmat valmistajat olivat Alfred Gauthier ja Friedrich Deckel. Molemmat yritykset olivat Zeiss-säätiön hallussa. Gauthier toimii nykyään nimellä Prontor-Werke, http://www.prontor-werk.de/Photo/photo.html tunnetuimman suljintyyppinsä mukaan. Deckel taas valmisti Compur-sulkimia, joita käytettiin kalliimmissa kameroissa. Deckel lopetti sulkimien valmistuksen 2001 ja tehdas suljettiin. Molemmat tehtaat valmistivat laajan valikoiman sulkimia, halvoista yksinkertaisista kalliisiin monimutkaisiin. Hinta nousi ominaisuuksien mukana, mutta sulkimet kehittyivät myös ajan myötä. 1800-1900 lukujen vaihteessa monet tehtaat valmistivat keskussulkimia, mutta siirtyivät vähitellen tuottamaan kameroita, kuten Linhof, tai jalustoja kuten Gitzo. http://rick_oleson.tripod.com/index-88.html

Tässä avataan ja otetaan osiksi Olumpus 35 RD:n suljin:

http://www.kyphoto.com/classics/oly35rdcleaning.html

Tässä avataan ja korjataan Compur: http://www.davidrichert.com/zeiss_521_16_compur_rapid_shutter.htm

Verhosulkimen toimintaperiaate ja esittelyt

Verhosulkimen keksi Ottomar Anschütz v. 1881 Saksassa.

http://www.victorian-cinema.net/anschutz.htm

http://web.inter.nl.net/users/anima/chronoph/anschutz/index.htm

Ensimmäiset verhosulkimien verhot tehtiin valonpitävästä kankaasta. Kangas on rullattu putken ympärille, jonka sisällä on putkijousi. Suljinta virittäessä I verhon putkijousi kiristyy ja kiertää verhokankaan ympärilleen ja II verho seuraa sitä. Verhoakselin päissä on narut tai langat, jotka vetävät verhoja virityksen ja valotuksen aikana. Sulkimessa liikkeelle lähtee ensin ensimmäinen verho ja toinen lähtee sen perään jarrukoneiston säätelemänä. Filmille tulevan valon määrää säädellään antamalla raolle eri leveyksiä ja muuntelemalla verhojen nopeutta. Molempien verhojen liikenopeuksien tulee olla yhtä suuret, jotta valotus olisi sama koko kuva-alalle. Vanhoissa sulkimissa kuvaaja itse sääteli raon leveyttä ja verhojen nopeutta. Verhosulkimet olivat ennen II maailmansotaa usein varsin suuria, olihan käytettävä kuvakoko jopa 13x18 cm ja verho sen edessä. Suuren koon vuoksi verhot liikkuivat useimmiten lyhyen sivun suuntaisesti. Verhosulkimien aikavalikoima oli varsin laaja, ½-1/10 sekunnista 1/1000 s. saakka. Hienoimmissa malleissa aika saattoi olla lyhyempikin. Rakennettiin myös verhosulkimia aivan objektiivin taakse tai eteen, suljinkoneisto on varsin pienessä laatikossa. Tällaisia objektiivin edessä olevia puisia verhosulkimia näkee varsin usein. Tällaisia sulkimia käytettiin usein matkakameroissa, joiden objektiivin läpimitta oli niin suuri, että keskussuljinta ei niille voinut rakentaa.

Zeiss Ikon valmisti 1932 maailman ensimmäisen metallisen verhosulkimen. Siinä sulkimessa on myös verhot, mutta verhoaines on koottu metallisäleistä, jotka kiertyvät rullalle. Zeiss rakensi tästä sulkimesta myös kuva-alan lyhyemmän sivun suuntaan liikkuvan. Uudella mallillaan Zeiss saavutti lyhimmän siihen mennessä 35-mm kameroissa käytetyn valotusajan 1/1250 s. Metallista tehty verho kesti nopeaakin liikettä ja suuri voimia. Asiaa auttoi myös kuvako; 24x36 mm kuvakoon alueelle saattoi tehdä pienemmillä voimilla toimivan sulkimen kuin 13x18 cm kuva-alalle. Vanhoissa kangas-verhosulkimissa oli joissakin lyhin valotusaika merkitty olevan jopa 1/2800 s., mutta tiedettiin näin lyhyeen aikaan päästävän vain erittäin kapealla raolla. Näillä nopeilla vanhoilla verhosuljinkameroilla otetuista kuvista näkee kapean raon ja hitaan verhon liikkeen seuraukset: esim. liikkuvan autojen pyöristä tulee soikioita (Tähän linkki Lartiquen kuvaan, jos onnaa) samat soikiot siirtyivät sitten sarjakuviin kuvaamaan liikkeen nopeutta.

II maailmansodan jälkeen alettiin valmistaa sulkimien verhoja myös erittäin ohueksi kalvoksi puristetusta metallista. Hasselblad valmisti v. 1946 Hasselblad 1600 F ja 1000 F kameroiden verhot 0,016 mm paksuisesta ruotsalaisesta ruostumattomasta teräksestä. Verhojen liikkeet saatiin kyllä nopeiksi ja lyhimmäksi valotusajaksi 1/1600 s., mutta ohueksi puristettu metallikalvo osoittautui myös erittäin araksi. Verho saattoi lommoutua pienestäkin kosketuksesta ja kuhmuinen verho ei enää toiminut halutulla nopeudella, vaan alkoi takerrella. Siksi Hasselblad muutti kameransa rakennetta keskussuljinta käyttäväksi 1956.

Mutta pienemmillä kuvakooilla metalli kestää paremmin, Nikon F kameroissa v. 1959 verho on ohueksi puristettua titaania ja nämä sulkimet ovat kestäneet 1960-luvulta nykyaikaan asti täysin käyttö-kelpoisina.

Japanilaiset kehittivät 1960-luvulla metallisäleistä kootun verhosulkimen. Siinä verho muodostuu kapeista metalliliuskoista, jotka valotuksen ajaksi siirtyvät päällekkäin filmin edestä. Tällainen Copal-suljin on osoittautunut erittäin kestäväksi ja toimintavarmaksi. Sitä käytettiin 1970-luvulla useissa japanilaisissa kameroissa, Nikkormat-sarjan kameroissa, Cosinoissa, Yashicoissa, Chinoneissa jne. Copal Square suljin on kokonaan metallista valmistettu; siinä on neljä kokoon menevää lamellia ja niiden liikerata on poikittainen. Näin salamatäsmäys voitiin saada jo 1/125 s. saakka, tavallisissa kangasverhosulkimissa päästiin yleensä tähän aikaan vain 1/30 s. asti. Copal Square aloitti oman sarjansa, samalla rakenneidealle perustuvia sulkimia alkoi ilmestyä melkein kaikkiin japanilaisiin kameroihin. http://www.mir.com.my/rb/photography/hardwares/classics/nikkormat/elseries/el2/shutter.htm Uusi tekniikka on mahdollistanut erittäin lyhyiden valotusaikojen ilmestymisen; lyhimmät ajat ovat nykyään vain 1/8000 s. ja samalla kuvaaja voi käyttää salamaa antamalla kameralle ohjeet täsmäyksen ajoittamisesta. Samoin on useissa kameroissa monivalotusmahdollisuus ja salaman ennakkolaukaisu.

Vanhoja suljintyyppejä

Vanhoihin kameroihin, joissa usein valmistaja toimitti kameran rungon ja kaksi objektiivilautaa, muttei objektiiveja eikä sulkimia, liitettiin monia eri tyyppisiä sulkimia. Nämä vanhat sulkimet ovat hauskalla tavalla yksilöllisiä ja erilaisia kuin nykyiset. Ne antavat hyvän kuvan hienomekaniikan kehityksestä aikojen kuluessa ja materiaalien muutoksien aiheuttamasta tekniikan kehittymisen tarpeesta. Tässä lähteenä on käytetty Nyblinin myyntiluetteloa v. 1892, vanhinta SVM:n arkistossa olevaa.

Grundner suljin

on ”Käytännöllisin ja varvimmasti työskentelevä muotokuvausobjektivin sulkija, mitä minä olen ollut tilaisuudessa näkemään ja koettelemaan on Grundnerin pneumatinen sulkija. Se työs-kentelee äänettä ja varmasti. Cylinderiin sulettu kummikotero kuluu parissa vuodessa ja silloin se täy-tyy vaihettaa. Maisemakoneille löytyy niin monta eri lajia pikasulkuja, että niiden kaikkien luettele-minen tässä ottaisi liian paljon tilaa.” Tässä luettelon kohdasta Objektivi-pikasulkuja. Kuvasta voi parhaiten päätellä Grundnerin sulkimen toimintaperiaatteen; objektiivi kierretään sen eteen ja objektiivilauta kiinnitetään sulkimineen kameraan. Valotettaessa aukeavat molemmat puoliskot hieman kämmenten tapaan ja valo pääsee filmille. Hinnasto kertoo sulkimia saavan viittä läpimittaa; 80 – 190 mm ja niiden hintojen olevan 30-45 vuoden 1892 markkaa. Näitä hintoja ei ole indeksoitu, indeksointi ei kertoisi hintoja oikein elinkeinorakenteen muuttumisen johdosta.

Voigtländer ja Pojan pikasulkija

Tietolähteenä on edelleen Nyblinin hinnasto v. 1892. Tämä on suljin kokonaan metallista valmistettu ja kuva näyttää sen rakenteen ja mallin. Suljinta kerrotaan hinnastossa saavan kolmea kokoa hinnoiltaan 113:- 144:- saakka.

The Cronolux

J. Lancaster ja Pojan Objektivisulkuja esitellään myös Nyblinin hinnastossa. Sulkimissa kerrotaan olevan aikoja ” kuvaamista varten 1/80 sekunnista pisimpään tarvittavaan aikaan. Chronolux-sulkija on tehty metallista ja työskentelee suurimmalla tarkkuudella se tärisemättä.” Hinnastossa annetaan hinnat kolmelle koolle 9x12 cm 18x24 levykokoon saakka, mutta suurempiakin voidaan saada tilaamalla. Sulkimet maksoivat 32:- - 45:- saakka.

The See -Saw shutter

Rakenteeltaan yksinkertaisempi suljin ” silmänräpäys- ja kestävääkuvausta varten.” Tämä ilmaisu tarkoittaa sulkimessa olevan kaksi aikaa, lyhyt valotus ja B aika. Se olikin halvempi kuin edellinen, hinnat 14:- 20:- markkaan.

Thornton-Pickardin Objektivi -suljin

Nyblinin hinnastossa v. 1892 on sulkimia seitsemän eri kokoa ja samassa hinnastossa myydään myös kumirenkaita sovitteiksi muun kokoisille objektiiveille. Hinnat vaihtelivat 25:- 40:- markkaan. Näitä kangasverhosulkimia näkee edelleen vanhoissa matka- ja studiokameroissa, usein kameran mukana saattaa olla muutama objektiivi, kukin omassa laudassaan ja sulkimessaan. Näitä yli sata vuotta vanhoja rakennelmia ei ole syytä turhaan enää rasittaa, vaikka ne vielä toimisivat, aika on alkanut tehdä työtä sulkimen kankaan ja verhonauhojen suhteen. Suositellaan satunnaista, vähäistä ja varovaista käyttöä, niin ne siirtyvät toimivina taas uudelle sukupolvelle! Tämä suljintyyppi sai paljon kopioita, Nyblin toi maahan aitoja englantilaisia, mutta aivan samanlaisia ilman mitään valmistajan nimeä valmistettiin myös Saksassa ja Ranskassa ja muut maahantuojat ovat niitä Suomeen tuoneet.

Muita, uudempia suljintyyppejä

Sektorisuljin

Erikoinen ja varsin vähän käytetty ratkaisu on sektorisuljin. Se on tavallaan keskussulkimen ja verhosulkimen yhdistelmä. Siinä metallista valmistetut lamellit sijaitsevat verhosulkimen tapaan aivan filmitason edessä, mutta lamellien avautumisliike on pyyhkäisevä, ne avautuvat sektoriksi valotuksen ajaksi. Tällaista suljintyyppiä on käytetty vain muutamassa kamerassa. Se on vaikea valmistaa ja yhtä vaikea rakentaa toimivaksi ja varmaksi. Nykyiset, elektronisesti ohjatut sulkimet ovat tavallaan sektorisulkimen ja Contax-metallisulkimen perillisiä. Varsinaista sektorisuljinta käytettiin Robot-kameroissa, Olympus Pen F ja FT http://www.cameraquest.com/olypenf.htm kameroissa ja joissakin neuvostoliittolaisissa Zenit-malleissa.

Objektiivitietoutta

Objektiivit

Kuva saadaan syntymään jo pelkällä pienellä reiällä. Valo taipuu kulkiessaan reiän läpi ja muodostaa vastakkaiselle seinälle kuvan. Tällaisella neulanreikäkameralla voidaan ottaa kuvia, mutta valotusajat venyvät pitkiksi eikä kuvasta koskaan tule täysin terävää, vaan se on aina hieman pehmeä. Tällaisia Camera Obscura-huoneita käytettiin esimerkiksi maisemien luonnostelmien piirtämiseen.

1800-luvun alussa huomattiin tietyllä tavalla hiotun linssin muodostavan kuvan vastaavalla tavalla, mutta paljon kirkkaampana. Tällainen meniski-linssi piirtää aivan kohtuullisen terävän kuvan. Ensimmäisen sellaisen esitteli W. Wollaston, http://chem.ch.huji.ac.il/~eugeniik/history/wollaston.html jo ennen valokuvauksen esittelyä; 1812. Sellainen oli useimmissa halvoissa kameroissa, esimerkiksi laatikko- ja halvimmissa kokoon taittuvissa rulla- ja levykameroissa. Kahden tai useamman linssin yhdistelmää kutsutaan objektiiviksi. Objektiiveja suunniteltiin valokuvauksen kahta päälajia; muoto- ja maisemakuvausta varten. Vanhoissa hinnastoissa esitellään usein erikseen muotokuvalinssit ja maisema-linssit.

Linsseissä eri väriset valot taittuvat eri tavalla, jolloin tuloksena syntyy epätarkka kuva. Tätä väripoikkeamaa voidaan korjata kittaamalla yhteen kaksi eri lasilajeista tehtyä linssiä. Tällaista linssiyhdistelmää kutsutaan akromaatiksi, ja sellaisia valmistettiin jo 1837, kun valokuvausta vasta esiteltiin.

http://www.yorku.ca/eye/achromat.htm

http://www.mellesgriot.com/glossary/wordlist/glossarydetails.asp?wID=84

Kahdella linssillä ei kuitenkaan kaikkia linssivirheitä voitu korjata. Siksi joihinkin malleihin lisättiin kolmas linssi, jolla virheitä voitiin korjata enemmän. http://www.optics-online.com/acp.asp

http://www.mellesgriot.com/glossary/wordlist/glossarydetails.asp?wID=209

Vuonna 1840 onnistui itävaltalainen matemaatikko Josef Petzval

http://www.aip.org/history/esva/catalog/esva/Petzval_Josef.html

http://www.rleggat.com/photohistory/history/petzval.htm

rakentamaan aikanaan huomattavan valovoimaisen objektiivin, f:3,6, jossa virhekorjaus oli suurempi kuin akromaatissa. http://www.sinopt.com/software1/usrguide54/examples/petzval.htm Voigtländer rakensi siitä messinkisen putkimaisen kameran, http://home.t-online.de/home/tigin/camindexd.html?http://home.t-online.de/home/tigin/Kamerahersteller/voigtlaender.htm joka on todellinen harvinaisuus. Siitä on tehty jäljennöksiäkin.

Vähitellen linssien määrä lisääntyi, jopa kuuteen linssiin saakka. Näin kuva-ala pysyi suorana ja värivirheet vähenivät huomattavasti. Mutta huomattiin myös. että jos objektiivin molemmat puolet olisivat samanlaisia, eli objektiivi olisi symmetrinen, voitiin optisia virheitä korjata paremmin. Esimerkiksi Goerz-tehtaan Hypergonissa oli 67 asteen kuvakulma, joka esittelyajankohtana 1900 oli tavattoman suuri. http://www.cameraquest.com/hyper.htm http://www.phsc.ca/hypergon.html Objektiiveille annettiin nimiä, esimerkiksi valokuvaaja Nicola Persheid sai oman objektiivimalliston. http://www.cosmonet.org/camera/nicola_e.htm

Seuraava korjausaste oli anastigmaatti, erityisesti Zeiss-tehtaan anastigmaatit tulivat tunnetuiksi. http://www.panix.com/~zone/photo/czlens.htm http://www.zeiss.de/__c12567a8003b58b9.nsf/0/2ef84fd9ecd78d5dc12567a80044ebfa?OpenDocument&Click=

Anastigmaateista kehitti Paul Rudolph Unar-objektiivin, josta kehitystä jatkettiin ja syntyi Zeissin menestysobjektiivi Tessar. http://www.zeiss.de/C12567A8003B58B9/allBySubject/48650323292A75EE41256A5300381623 http://www.zeiss.de/C12567A8003B58B9/allBySubject/E1B13C0B784C351CC1256BA40043C2C0#Tessar Tessarissa oli neljä linssiä, joista kaksi yhteen kitattua. Näin heijastusvaara pieneni ja virheitä pystyttiin pienentämään enemmän kuin vastaavissa muissa objektiiveissa. Ensin valovoima oli f:6,3, mutta sitä kasvatettiin vähitellen, suurin oli 1930 esitelty f:2,8. Tessarin patentin vapauduttua 1920 alkoivat useimmat objektiivitehtaat valmistaa samalla kaavalla, tai sen pienillä muunteluilla, vastaavia objektiiveja. Tessar-tyyppisiä objektiiveja on valmistettu miljoonia.

Symmetriset objektiivit Emil von Höegh esitteli symmetrisen Dagor-objektiivinsa 1892. Objektiivi oli laadukas ja Goerz valmisti yli 30 000 kappaletta vuoteen 1895 mennessä, valtava määrä aikanaan.

Goerz

Dagor

Carl Zeiss, Jena

Ernst Abbe http://www.astro.uni-bonn.de/~pbrosche/persons/pers_abbe_e.html palkattiin Zeiss-tehtaalle 1866 parantamaan valmistettavien laitteiden tieteellistä pohjaa. Otto Schott palkattiin 1880 kehittämään uusia, tarvittavia lasilaatuja. Jenaan perustettiin lasitehdas ja jo 1886 sen luettelossa oli 44 lasilaatua, joista osa oli uusia. Tehdas onnistui kehittämään voimakkaasti taittavan kruunulasin, jonka avulla linssien astigmaattisuutta voitiin vähentää. Tessar patentoitiin 1902 ja kun sen patentti vuonna 1920 päättyi, oli monella tehtaalla jo tuotannossaan vastaava linssi; Kodakilla Ektar ja Schneiderilla Xenar. Myös Leitzin 3,5/50 mm Elmar on Tessar-tyyppinen.

Zeiss kehitti linssien kalvotukseen käytännöllisen menetelmän. Englantilainen Taylor oli jo 1896 osoittanut pinnaltaan vioittuneen linssin päästävän enemmän valoa läpi kuin vasta hiotun. Hän kehitti ja patentoi 1903 kemiallisen menetelmän objektiivien kalvottamiseksi, mutta se oli epäkäytännöllinen ja epäluotettava. Zeiss kehitti 1936 A. Smakulan johdolla menetelmän, jossa linssien pinnalle höyrytettiin ohut magnesiumfluoridikerros. Menetelmä katsottiin Saksassa sotilaalliseksi salaisuudeksi eikä sitä käytetty siviililaitteisiin ennen kuin sodan jälkeen. Kalvotus antoi mahdollisuuden suunnitella monimutkaisempia linssirakenteita. Samalla havaittiin useamman kalvokerroksen parantavan heijastumien poistoa, ensimmäisenä useammalla kuin yhdellä kalvokerroksella päällystetyn objektiivin tuotti markkinoille Leitz. http://www.company7.com/zeiss/history.html

http://www.wordiq.com/definition/Zeiss_Tessar

Zeiss linssirakenteita

http://www.zeiss.de/C12567A8003B58B9

http://www.panix.com/~zone/photo/czlens.htm

Protar Anastigmaatti 1890

Paul Rudolph kehitti Protarin vanhan akromaatin (yhteen kitattujen kruunu- ja lyijylasisten linssien) pohjalta lisäämällä sen eteen toisen vastaavan parin. Näin saatiin tasainen kuva-ala joka oli melkein anastigmaattinen. Tämä oli Zeissin ensimmäinen varsinainen valokuvaukseen kehitetty objektiivi. Tätä valmistettiin viittä sarjaa, joissa oli hieman erilaiset rakenteet. Zeiss myi lisenssejä Protarin valmistukseen eri yhtiöille Eurooppaan ja USA:han. http://www.geocities.com/SoHo/Museum/6607/zi12.htm

Koska muutkin valmistajat olivat nimenneet objektiivejaan Anastigmaateiksi, Zeiss alkoi käyttää rakenteesta pelkkää Protar nimeä. Protarin suorituskyky ei kuitenkaan ollut niin hyvä kuin haluttiin ja pian sen tilalle kehitettiin parempi objektiivi.

Dagor 1892

Emil v. Höegh kehitti Dagorin 1892 ja tarjosi sitä ensin Zeissille, joka ei kelpuuttanut sitä, joten Goerz -tehdas alkoi valmistaa sitä. Rakenne oli niin hyvä, että v. Höegh sai pääsuunnittelijan paikan Goerzilta. Dagorin rakenne on yksinkertainen: kaksi kolmesta linssistä koostuvaa ryhmää. Koska objektiivissa on vain neljä linssipintaa tuloksena on mahdollisimman pienet heijastumat ja parempi kontrasti. Dagorin piirtoympyrä on suuri, vaikka sen piirtämä kuva onkin reuna-alueilla varsin pehmeäpiirtoinen. Schneiderin Angulon perustuu osittain Dagorin kaavaan.

Planar 1896

Paul Rudolph kehitti Planarin konstruktion jo 1896, mutta koska siinä on varsin monta linssi/ilmapintaa, (6 linssiä neljässä ryhmässä) sitä ei käytännössä alettu valmistaa kaupallisesti ennen kalvotuksen kehittämistä. Planar -rakenteelle ominaista on suuri käyttöaukko ja koko kuva -alueelle ulottuva terävyys. Planar -konstruktiolle perustuvat melkein kaikki nykyiset valovoimaiset normaaliobjektiivit, myös japanilaiset. Monet tehtaat jäljittelivät rakennetta, jota kutsutaan kaksois-Gauss-rakenteeksi. Agfa: Soligon, Angenieux: S-type, Astro: Kino, Tachar, Boyer: Saphir, Dallmeyer: Super Six, Enna: Annaston, Isco: Westagon, Kinoptik: Apochromat, Fulgior, Kodak: Ektar, Aero Ektar, Leitz: Elcan, f/1.2 Noctilux, Summarit, Summar, Summitar, Summicron, Dygon, Meyer: Domiron, Rodenstock: Heligon, Schneider: f/2 Xenon, Xenogon, Steinheil: Quinon, Wollensak: Raptar, Zeiss: Biotar, Flexon

Tessar 1902

Objektiivin rakenne on Paul Rudolphin kehittämä ja periytyy Zeiss Anastigmaattiin ja Unariin. Siinä on neljä linssiä kolmessa ryhmässä. Kaksi ensimmäistä ovat erillään ja takimmainen ryhmä koostuu kahdesta yhteen kitatusta linssistä. Ensimmäiset valmistetut objektiivit olivat valovoimaltaan f: 6,3, mutta 1917 valovoima voitiin nostaa f. 4,5 ja 1930 f: 2,8 saakka. Tessar piirsi terävästi, oli suhteellisen pieni ja koska siinä oli vain neljä linssiä, se oli halpa tuottaa muihin rakenteisiin verrattuna. Sen varjopuoli oli varsin kapea kuvakulma vastaaviin polttoväleihin verrattuna. Siksi Tessareita käytettiin useimmiten kiinteäobjektiivisten kameroiden linssinä. Ensimmäiset tuotetut olivat keskikokoisten levykameroiden ja kokoon taittuvien rullafilmikameroiden objektiivivalikoiman parhaita.

Tessar oli kaksisilmäisten rullafilmikameroiden perusobjektiivi, Rollei käytti sitä 1960-luvulle saakka Rolleiflex T kamerassa. Tessar sai heti markkinoille tulonsa jälkeen mainetta, siteerataan Solio Oy:n hinnastoa v. 1927: ”Tessaria pidetään nykyään maailman parhaimpana objektiivina. Sen kuvaustarkkuus ja kirkkaus on verraton, joten sillä otetun kuvan voi helposti suurentaa. F:2,7 objektiivilla on jokseenkin riippumaton epäedullisesta valosta ja pimeänäkin vuodenaikana voi ottaa silmänräpäyskuvia sisällä huoneissa. Se on verraton objektiivi urheilijoille ja sanomalehtivalokuvaajille. Takalinssiä ei voi käyttää yksinään, mutta sama tulos saadaan distar-esilinssin avulla, jos kamerassa on kaksinkertainen aukiveto.”

Tessar oli lisäksi helpompi käyttää kuin useampilinssiset kilpailijansa. Ennen kuin objektiivien päällystämismenetelmä kehitettiin sai sellaisella objektiivilla vähemmän heijastuksia jossa oli vähiten ilma/lasipintoja. http://www.praktica-users.com/lens/mlenses/czjtess2.8_50.html Monet tehtaat valmistivat samalla rakenteella omia objektiivejaan patentin voimassaolon loputtua 1921: Agfa :Solinar, Berthiot: Flor, Ilor, Boyer: Saphir, Busch: Glyptar, Dallmeyer:Dalmac, Perfac, Serrac, Ernemann: Ernon, Kodak: Ektar, Laack: Dailytar, Leitz: Elmar, Meyer: Primotar, Minox: Complan, Plaubel: Anticomar, Rodenstock: Ysar, Schneider: Comparon, Xenar, Voigtländer: Helostigmat, Skopar, Wollensak: Raptar.

http://www.zeiss.de/C12567A8003B58B9/allBySubject/E1B13C0B784C351CC1256BA40043C2C0#Tessar

http://www.zeiss.de/C12567A8003B0478/allBySubject/5B131D0694E7E1B141256A5000525309

Biotessar 1925

E. Wandersleb ja W. Merte kehittivät tämän kuusilinssisen rakenteen, jossa edessä on kitattu linssipari, keskellä yksi linssi ja takana kolmilinssinen kitattu yksikkö.

Sonnar 1930

Ludwig Bertele oli siirtynyt Zeissin linssisuunnittelijaksi, kun Zeiss Ikon perustettiin ja alkoi tehdä jatkosuunnitelmia f:1,8 valovoimaisen Ernostarin pohjalta. Suunnittelu päättyi 1931 ja tuloksena oli f: 2 Sonnar. Zeiss tarvitsi valovoimaista laatuobjektiivia kilpaillakseen kasvavilla 35-mm kameroiden markkinoilla Leicaa vastaan. Laskeminen ei ollut helppoa eikä nopeaa, tarvittiin pari vuotta ja 3200 sivua paperia. Pino on melkein metrin korkuinen! Uusi, 1,5 valovoimainen Sonnar esiteltiin 1932.

Sonnarissa on vähemmän linssejä kuin Planarissa ja siksi se oli vähemmän altis heijastumille ja käyttökelpoisempi 35-mm kameroissa. Se piirtää kulmat hyvin, kontrasti on hyvä ja vaikka se piirtääkin hieman pehmeästi täydellä aukolla, piirto paranee himmennettäessä huomattavasti. Eräs Zeissin Contaxin suosion aiheuttajista olivat juuri f:2 ja f:1,5 Sonnarit, jälkimmäistä pidetään yhtenä kymmenestä parhaasta normaaliobjektiivista. Sitä valmistettiin vielä toisen maailmasodan jälkeenkin ja sillä on edelleen ilo kuvata ja katsella teräviä tuloksia.

http://www.fortunecity.com/meltingpot/lawrence/250/zeissob2.htm

http://www.cameraquest.com/ek18028.htm http://www.cameraquest.com/zeisstop.htm

Biogon

laskettiin Contaxia ja Hasselbladia varten. Siinä on 8 linssiä, joista keskimmäiset muodostavat kaksi ryhmää. Kuvakulma on 90° ja Biogon piirtää erittäin terävää jälkeä täydelläkin aukolla. Takimmainen linssi on lähellä filmiä, näin saadaan vääristymät pieniksi, mutta samalla menetetään mahdollisuus käyttää objektiivia peilikameroissa. Vaikka Biogon laskettiin 1951, se tuli myyntiin vasta 1954. Ensimmäiseksi se tehtiin Contaxia varten ja v. 1955 Hasselblad teki sille oman kameran; Supreme Wide Anglen. Wild -tehdas kehitti Biogonista Aviogon objektiivin ilmakuvaukseen, se on niin hyvä, että se oli ilmakuvauksen vakio-objektiivi 1990-luvulle saakka.

http://www.fortunecity.com/meltingpot/lawrence/250/zeissob5.htm

http://www.cameraquest.com/zeissbio.htm.

Normaaliobjektiiveja

Normaaliobjektiiviksi kutsutaan yleensä objektiivia, jonka polttoväli on suunnilleen sama kuin käytetyn kuvamateriaalin halkaisija. Eri kameratyypeillä on kuitenkin normaaliobjektiiville eri tarpeita. Kiinteäobjektiivisissa kameroissa objektiivin piirtoympyrän reuna voi olla varsin lähellä kuva-alueen reunoja. Se riittää, kunhan kuvan kulmat ovat riittävän terävät, kameran laatuvaatimusten mukaan. Sen sijaan sellaisissa kameroissa joissa objektiivilautaa ja/tai filmitasoa voidaan liikutella, objektiivin piirtoympyrän tulee olla suurempi jotteivat kuvan reunat tai kulmat tummene. Siksi teknisten kameroiden ja samoin esim. matkakameroiden normaaliobjektiivien polttoväli on hieman suurempi kuin käytettävän kuvausmateriaalin halkaisija.

Monet kameratehtaat ostivat objektiivit kameroihinsa muilta valmistajilta. Näin syntyi pelkkiä kameroita, pelkkiä objektiiveja ja sekä kameroita että objektiiveja valmistavia tehtaita. Monet molempia valmistavat tehtaat myivät objektiiveja myös kilpailijoilleen, esim. Carl Zeiss. Goerz Dagor

Laajakulmaobjektiiveja

Hypergon

Hypergon on laajakulmainen objektiivi, yli 67° ja piirtää tasaisen kentän. Sen rakenne on yksinkertainen: kaksi erittäin kaarevaa linssiä vastakkain. Käyttöaukko on vain f: 20, näin vältetään kaarevuus- ja värivirheiltä. Valonjako ei ole tasainen, kulmista tulee tummempia kuin keskialasta. Tätä korjaamaan Goerz kehitti erikoisen ratkaisun: etulinssin eteen asetetaan pyörivä tähtikuvio, jolloin keskikohta saa vähemmän valoa kuin reunat. Hypergon oli aikoinaan kallis ja se on jäänyt hienoksi keräilykohteeksi, jolla periaatteessa voi edelleen kuvata.

http://www.phsc.ca/hypergon.html

http://www.cosmonet.org/camera/hyperg_e.htm

http://www.cameraquest.com/hyper.htm

Topogon 1933

Robert Richter suunnitteli tämän laajakulman ilmakuvausta varten. Sen kuvakulma on 90° f: 6,3 ja 145 mm objektiivilla voi kuvata koko 20x20 cm negatiivialan, jota silloin käytettiin ilmakuvauksessa. Topogon oli perustana monien tehtaiden laajakulmille, kuten: Bausch and Lomb: Metrogon, Process Anastigmat, Boyer: Perle, Dallmeyer: Wide-Angle Anastigmat, Goerz: Geotar, Rectagon, Kodak: Wide-field Ektar, Meyer: Aristostigmat, Plaubel: Wide-Angle Orthar, Pecostigmat, Rodenstock: Eurynar, Luminar, Ronar, Ross: Homoentric, Schneider: Isconar, SOM: Aquilor, Wollensak: Wide-angle Raptar.

Hologon 1966

Erhard Glatzel kehitti tämän Biogoniin perustuvan objektiivin. Siinä on vain viisi linssiä kolmessa ryhmässä. Keskimmäinen on hiottu tiimalasin muotoiseksi ja sen ohuin kohta toimii himmentimenä. Hologon on erittäin terävä, kontrastikas objektiivi. Sen ainoa vika on valohäviö kulmia kohti, siksi Hologon -kameraan sai keskiharmaan suotimen korjaamaan vikaa, tällöin käyttöaukko on f: 16.

http://www.fortunecity.com/meltingpot/lawrence/250/zeissob1.htm

Retrofocus objektiivit

Tällaisessa rakenteessa pidennetään objektiivin takalinssin etäisyyttä filmitasosta suurella negatiivisella etulinssillä. Näin peilikameroihin voidaan asentaa laajakulmaobjektiivi. Aikaisemmin monissa peilikameroissa oli ollut peilin nosto ja rajaaminen tapahtui erillisellä etsimellä ja tarkennus arvioimalla. Tämän uuden objektiivityypin tultua valmistukseen voitiin rajaaminen ja tarkentaminen suorittaa kameran tähyslasilla. Ensimmäisenä markkinoille tuotiin Zeiss Jenan Flektogon ja Angenieuxin Retrofocus.

Flektogon

Flektogon on Zeiss Jenan oma tuote, sarja hyviä laajakulmia, jotka rakenteestaan huolimatta piirtävät viivat suorina eivätkä vääristä. Flektogoneja valmistettiin monta mallia: 35 mm kameroita varten 20 ja 28 mm ja 6x6 kokoa varten 50 ja 65 mm polttovälejä. Flektogon oli aikanaan edullinen ja niitä sovitettiin kalliimpiin kameroihin, esim. Leicoihin.

http://www.praktica-users.com/lens/mlenses/czjflek4_20.html

http://www.uni-mainz.de/~otto/Praktica/English/Collection/Equipment/Flektogon_2.8_35.html

http://alumni-www.cityu.edu.hk/~95058902/Praktica/PB_Lens/PB20_28.htm

http://www.page.sannet.ne.jp/tsoka/pentacon/f50_40/index_e.html

http://www.page.sannet.ne.jp/tsoka/pentacon/f65_28/index_e.html

Pitkäpolttovälisiä objektiiveja

Makro-objektiiveja

Kilfitt

Macro-Kilar

Valmistaja Kamerabau, Vaduz Objektiivin nimi Makro-Kilar Suunnittelija Heinzt Kilfitt Valmistusaika 1955- Rungon valmistusmateriaali Metalli Pintakäsittely Kromaus, maalaus Polttoväli 40 mm Valovoima 2,8 Linssejä/ryhmiä 4/3 Himmennintyyppi Iirishimmennin Himmentimen toiminta Esivalinta Aukkoalue 2,8-22 Kiinnitystapa Eri sovitteita Maahantuoja Hinta Vuosi Lähde Lisätietoja Kuuluisia käyttäjiä Ensiesittely Suomessa

Zoom-objektiivit

Voigtländer Zoomar

http://www.cameraquest.com/ekzoom.htm

Zoomar 170-320 mm

http://www.cameraquest.com/zoomar1.htm

Fish-Eye objektiivit

Japanilaiset olivat ensimmäisiä, jotka pystyivät tuottamaan sarjatuotantona 180 astetta kuvaavia objektiiveja.

Peiliobjektiivit

Erilaisia peiliobjektiiveja esitellään sitten tässä kuvin ja tekstein.

Zoomar 1,3/180 mm

http://www.cameraquest.com/zoomar13.htm

http://www.cameraquest.com/viv45045.htm

http://www.cameraquest.com/questar.htm

Leitzin objektiivisuunnittelijoita

http://www.imx.nl/photosite/leica/magazine/threegen.html

Zeiss-tehtaan objektiivihistoriaa

http://www.panix.com/~zone/photo/czlens.htm

Himmennin

Objektiivin himmennin puretaan osiksi: http://daniel.mitchell.name/cameras/diaphragm/diaphragm.html

Kuvaustekniikkaa

Tarkennus

Tarkan kuvan saamiseksi filmille on objektiivin etäisyyden kohteen ja filmin välillä oltava oikea. Yksinkertaisin tapa tarkentaa kamera on tehdä himmeä lasi, asentaa se filmin paikalle ja tarkentaa kuva sille. Kuvauksen ajaksi asetetaan filmi mattalasin paikalle ja valotetaan filmi; tätä menetelmää käytetään edelleen palkkikameroissa ja muissa ammattilaitteissa. Filmin asettaminen tähyslasin paikalle ja näin kuvaaminen ei kuitenkaan ole nopea tapahtuma, liikkuva kohde on jo ehtinyt muuttaa asemaansa ja siksi kuvasta ei tule halutun kaltainen. Kamera on kuvausta varten lisäksi asetettava jalustalle ja siksi tähyslasitarkenteisella kameralla ei voi kuvata nopeita liikekuvia, joissa kameraa olisi käännettävä.

Tarkentamisen ja kuvaamisen nopeuttamiseksi on kehitelty erilaisia menetelmiä: Erillinen etsin, jolla katsotaan kohdetta rajausta varten ja arvioidaan etäisyys kohteeseen ja tehdään etäisyyden säätö arviolta.

Erillisiä etsimiä on monta eri lajia:

http://www.ted.photographer.org.uk/camera_types.htm

Briljanttietsin

on erillinen, pienellä peilillä, tähyslasilla ja sitä suurentavalla linssillä varustettu etsin. Niitä oli eniten käytössä laatikko- ja kokoon taittuvissa kameroissa, joissa ne on kiinnitetty useimmiten objektiivin viereen. Briljanttietsimen voi useimmiten kääntää; pysty- ja vaakakuvan rajaaminen on helpompaa. Laatikkokameroissa on usein kaksi briljanttietsintä, toinen vaaka- ja toinen pystykuvia varten. Kovin tarkka tällainen erillinen ”kiikari” ei tietenkään ole, usein filmin kuva-alalle tulee enemmän kuin etsin näyttää. Näin varmistetaan, ettei mitään tärkeää jää kuva-alalta pois. Briljanttietsimellä varustetulla kameralla tahtoo kuvista useimmiten tulla liian alhaalta otettuja, etsintä tulee katsoa n. 50 cm päästä, jolloin kamera tahtoo olla navan korkeudella, kuviin tulee ns. ”napaperspektiivi”. Briljanttietsin on varsin kirkas, vanhoissa etsimissä etsimen peilipinta on valitettavasti usein himmentynyt, pölyyntynyt tai peilin hopea on hapettunut. Vaikka kuva näyttääkin himmeältä, voi tällaisella kameralla silti edelleen kuvata, mikäli siihen saa vielä sopivia filmejä, kuvaajan on vain arvattava mitä kaikkea kuvaan tulee.

Lankaetsin

eli kehysetsin on kameraan, useimmiten objektiiviin kiinnitettynä oleva kuva-alan muotoinen rajain, jota katsotaan kameran takaa olevan tähtäimen reiästä. Oikealla tavalla tähystämällä kuvaaja näkee sekä kuva-alalle tulevan, että myös sen ulkopuolelle jäävän aiheen. Lankaetsin on oikein käytettynä nopeaan kuvaukseen hyvä etsinmalli, se antaa melko hyvän arvion kuvan alasta. Katsottava kohde on tarkka ja luonnollisen kokoinen, kuvaaja pystyy koko ajan tarkkailemaan kohdettaan ja kaikki liikkeet ja ilmeitten muutokset. Tarkka rajaaminen ei onnistu, vaikka parhaissa versioissa tähystysreikää voikin liikutella rajauksen parantamiseksi. http://www.clickondavid.com/Contessa.htm

Newton-etsin

on samantyyppinen kuin kehysetsin; siinä on pieneen kehykseen sijoitettu linssi, joka näyttää kohteen pienennetyn kuvan ja linssiä katsotaan tähtäimellä. Usein linssiin on piirretty lankaristi, jonka tarkoitus on osoittaa kuva-alan keskikohta. Newton-etsin taittuu kokoon kameran kuljetuksen ajaksi. Näitä etsimiä myytiin myös irtotavarana, kuvaaja saattoi hankkia etsimen kameraansa, jos sitä ei tehtaalta ollut toimitettu.

Kiikarietsin

on kaksilinssinen putki, linssi molemmissa päissä. Nämä on kiinteästi rakennettu kameraan. Näillä kuva-ala näkyy hyvin, mutta silmän on oltava aivan lähellä takimmaista linssiä. Tästä tulee haittaa silmälaseja käyttäville. Kiikarietsimellä kuva-alan oikea rajaus riippuu paljon etsimen optisesta rakenteesta; parhailla rajaaminen onnistuu hyvin. Esim. ensimmäisissä Leica-kameroissa oli hieno kiikarietsin. Kiikarietsimellä tulee helposti esiin parallaksivirhe, siksi kiikarietsimissä on usein mahdollisuus nostaa etsintä. Kiikarietsimestä on kehitetty helokehäetsin, jossa kuva-alan rajauksen osoittaa kirkas kehäviiva. Parhaissa helokehä näyttää kuvaan tulevan kohteen varsin oikein ja etsimessä on tilaa vielä kehän ulkopuolellakin. Näin kuvaaja voi nopeasti ja tarkasti rajata kuvaan haluamansa aiheen. Hienoimmissa etsimissä helokehä vielä liikkuu tarkennettaessa, parallaksivirhe poistuu melkein kokonaan.

Kytketty mittaetsin

jossa kuva-alan keskellä on kirkas alue, jossa kohteen keskiosa näkyy kaksoiskuvana, silloin kun tarkennus ei ole oikea. Tarkentamalla kuvat liikkuvat päällekkäin ja tarkennus on oikein juuri siinä kohdassa joka mittaetsimen tarkennuskuvassa näkyy. Tämä on erittäin tarkka tapa mitata etäisyys kohteeseen, parhaissa mittaetsimissä näkyy jo 5 cm:n etäisyysvirhe. Mittaetsimen tarkkuuteen vaikuttaa sen kannan pituus; mitä pidempi linssien väli on, sen tarkempi on myös mittaustulos.

Kytkettyjen mittaetsimien parhaimmistossa vaihtuvat helokehät objektiivia vaihdettaessa ja niissä on myös parallaksin tasausmekaniikka. Mittaetsimessä kohde näkyy myös hämärässä valossa, valoa ei katoa kuvausobjektiivin linsseihin. Haittapuolena on lähikuvauksen vaikeus, mittaetsimellä ei käytännössä voi kuvata metriä lähempää, silloin parallaksivirhe kasvaa liian suureksi. Joissakin kameroissa tätä virhettä on pyritty poistamaan erillisellä lähikuvaukseen tehdyllä mittaetsimellä esim. Contameter, Retina, Leican 50 mm Summicron.

Tarkin menetelmä on kuitenkin tarkentaa kuva tähyslasille siten, että objektiivista tuleva valokiila käännetään peilin avulla ylöspäin tähyslasille. Peilin kautta tapahtuvaa tarkennusta alettiin käyttää jo 1800-luvun lopulla. Kunhan tähyslasin ja filmin etäisyydet objektiivin polttopisteeseen ovat samat, vastaa tähyslasille peilin kautta tehty tarkennus myös filmille tulevaa kuvaa.

Kuva syntyy tähyslasille oikein päin, mutta vaihtopielisenä. Käännettäessä kameraa vasemmalle kääntyykin etsimessä näkyvä kuva oikealle. Tarkennus suoritetaan kuiluetsimellä johon katsotaan ylhäältä alaspäin. Tällainen on peilikameroissa, joissa ei ole prismaa tai muuta lisärakennetta. Tarkempaa tarkennusta varten kuiluetsimissä on usein lisälinssi, jota katsotaan läheltä ja joka suurentaa tähyslasilla nähtävän kuvan. Kuvan sommittelu ja tarkennus on nopeaa, mutta kuvan vaihtopielisyyteen tulee tottua. Peilietsimellä varustetulla kameralla voi kuvata helpommin lähi- tai kaukokuvia kuin muilla etsintyypeillä varustetuilla.

Tällainen kamera on kevyempi kuin prismalla varustettu kamera. Näissä viisikulmainen prisma- tai muu peilijärjestelmä kääntää kuvan oikeinpäin siten että kuvan molemmat laidat ovat samoilla puolilla kuin ilman kameraa katsottaessa. Tarkennus ja erityisesti kuvan sommittelu on aina nopeampaa kuin tähyslasille ilman prismaa tarkennettaessa. Lisäksi esimerkiksi lähi- tai teleobjektiivilla kuvaaminen on helpompaa, koska kameran liike on oikean suuntainen. Ensimmäiset prismat tehtiin 35-mm kameroihin II maailmansodan aikana ja yleiseen käyttöön ne tulivat 1950-luvun aikana. Haittana varsinkin suurien kuvakokojen kameroissa tulee prisman lasimassan aiheuttama painolisä. Se on haitta kameraa kuljetettaessa ja liikutettaessa. 35-mm kameroissa painonlisäys on niin pieni, että niissä on jo 1950-luvun lopusta alkaen ollut yleensä kiinteät prismaetsimet ja muut etsinvaihtoehdot on katsottu ammattikäyttöön kuuluviksi hintaa lisääviksi ylellisyyksiksi. Rullafilmikameroissa prisman lasimassan paino on sen verran suuri, että niissä kuiluetsin on yhä edelleen aktiivinen vaihtoehto ja prismat ovat lisävälineitä, tosin kaikkien valmistajien tuotannossa.

Tarkennuksen apuneuvoja

Vaikka tarkennus himmeälle lasille tapahtuu varmasti, on sillä myös haittapuolia. Matta lasi levittää sille osuneen valon tasaisesti jokaiseen suuntaan, ja tähyskuva menettää kirkkauttaan. Valon tasaamiseksi on tähyslasin alapuolelle sijoitettu kondensorilinssi keskittämään valoa. Ratkaisu kehitettiin Saksassa 1930-luvun lopulla, mutta laajempaan käyttöön se tuli vasta II maailmansodan jälkeen. Se on kuitenkin paksu, painoa lisäävä ja tilaa vievä ratkaisu. Parempi keino on asettaa tähyslasin alapuolelle tai rakentaa tähyslasin kiinteäksi osaksi Fresnel-linssistö. Se levittää valon tasaisesti koko tähyslasille, mutta samalla ohjaan sen paremmin pystysuoraan kuin pelkkä mattalasi tekee. Haittana saattaa olla selvästi näkyvät rengaskuviot. Fresnel-linssin käyttö alkoi laajemmin vasta 1950-luvulla,vaikka itse rakenne keksittiin jo 1800-luvun alussa, vasta muovien kehittyminen mahdollisti fresnel-linssin käytön kameroissa. Pelkkä mattalasi ei kuitenkaan nopeassa kuvauksessa ole riittävän nopea tarkennuskeino, nopeuden lisäämiseksi ja tarkennuksen varmistamiseksi kehitettiin tähyslasin keskelle apukeinoja. Leikkokuvan muodostaa kaksi puoliympyrän muotoista prismaa, kohde näkyy kahtia jakautuneena, ja objektiivia on kierrettävä, kunnes linja on yhtenäinen, silloin kuva on tarkka juuri haluttuun kohtaan. Leikkokuvaetsimen toinen puolikuva kuitenkin pimenee mustaksi sellaisilla objektiiveilla, joiden valovoima on pieni tai polttoväli pitkä. Se ei myöskään sovellu hyvin erittäin laajakulmaisten objektiivien tarkentamiseen, myös niissä saattaa tulla mustumaa ja lisäksi laajakulmaobjektiiveilla usein yksityiskohdat näyttävät liian pieniltä.

Näitä virheitä korjaamaan kehitettiin mikroprisma. Se on tuhansista pienistä prismoista tehty alue joka alkaa ”väristä”, kun tarkennus ei ole oikea. Parhaissa etsimissä kuva tarkennettaessa suorastaan napsahtaa paikalleen ja kuva kirkastuu. Näistä kolmesta tarkennusmenetelmästä on tehty yhdistelmiä, yleisin on nykyään leikkokuva-mikroprisma-matta tähyslasi. Niissä on keskellä leikkokuva, sen ympärillä mikroprismarengas ja muu alue on mattalasia. Monet tehtaat ovat kuitenkin valmistaneet sellaisiin järjestelmiin, joissa kuvaaja itse voi vaihtaa tähyslasin, kymmeniä eri etsinlasityyppejä. Esim. Nikoniin saa suoraan 20 erilaista tähyslasia. Näitä tarkennuksen apuvälineitä alettiin valmistaa enemmän muovien parannuttua, samoin kuin fresnel-linssiäkin. Niitä voitiin alkaa puristaa valmiiksi tähyslevyiksi, kuvioiden hiominen ja kiillottaminen lasilevyille olisi ollut liian kallista.

Tähyslasiin on varsinkin isommissa kameroissa piirretty viivoja tarkentamisen helpottamiseksi. Usein koko tähyslasi on ruudetettu ja toisinaan niissä on myös eri kuvakojen viivat. Palkkikameroissa tähyslasin kulmat on poistettu, tarkoituksena on antaa kuvaajalle mahdollisuus tarkistaa kuvaympyrän riittävyys.

Himmennin

Himmennin on aukko, jonka halkaisijaa muuttamalla säädetään objektiivin läpi kulkevaa valon määrää. Objektiivin suorituskyky, mahdollisuus piirtää kuva terävästi filmille, paranee himmennettäessä. Ilmiö johtuu optisista laeista: koska objektiivin läpi kulkevien valosädekimpun halkaisija himmennettäessä pienenee, kaartuvat ne vähemmän ja ovat paremmin korjattavissa. Himmentäminen ei kuitenkaan paranna kuvan laatua loputtomiin, himmenninaukon ollessa erittäin pieni, esim. yli f:64, alkaa objektiivi piirtää yhä pehmeämmin. Tämä johtuu valon kahtalaisesta luonteesta, himmentimen pienillä aukoilla alkaa valon aaltoluonne tulla yhä enemmän esiin. Optinen korjaus, joka perustuu valon sädeominaisuuksiin, alkaa menettää keinojaan. Liian pieneksi säädetty himmennin tekee kamerasta camera obscuran, paitsi että pienen aukon molemmin puolin olevat lasit huonontavat kuvaa vielä lisää! Himmentimiä on kahta lajia: vaihdettavia ja säädettäviä.

Reikähimmennin

Vaihdettavissa himmentimissä on levyjä, joissa on eri kokoisia aukkoja. Levyt työnnetään objektiivissa olevaan rakoon ja levyssä olevan aukon suuruus säätää filmille siirtyvän valon määrää. Reikähimmennin on yksinkertainen ja halpa valmistaa. Sellaisia käytettiin paljon ennen toista maailmansotaa tehdyissä kameroissa ja vielä sen jälkeen halvoissa perhekameroissa. Halvoissa kame-roissa himmennin on objektiivin takana oleva levy, jossa on yhdestä neljään eri suuruista aukkoa. Kalliimmissa kameroissa reikälevyt toimitettiin erillisinä nippuna metallisia tai pahvisia levyjä. Vaikka reikälevyjen hinta on pieni, syntyy yksinkertaisesta rakenteesta myös haittoja. Monen eri suuruisen reikälevyn kuljetus ja paino nousevat varsinkin suurien objektiivien kohdalla melkoiseksi. Lisäksi reiät ovat aina saman suuruisia; väliarvoja ei voi valita. Reikälevy on kuitenkin myös kestävä; siinä ei ole rikkoontuvia osia. Siksi reikälevyjä käytetään edelleen sellaisissa laitteissa joita olisi vaikea käydä korjaamassa tai säätämässä, esim. teollisuuden tarkkailukameroissa.

Iiris-himmennin

Reikähimmentimen haittojen vuoksi jo 1800-luvun puolivälissä kehitettiin säädettävä iiris-himmennin. Siinä reiän muodostavat siipimäiset ohuet metallilevyt. Niiden päissä on tapit, jotka toimivat akseleina: asettamalla levyt; lamellit, renkaalle jossa on reikiä säännöllisin välein ja päälle vielä toinen rengas jonka reiät asettuvat lamellien toisten tappien päälle saadaan rakennelma jossa renkaiden kierto säätää syntyvän aukon kokoa. Mitä enemmän lamelleja himmentimessä on, sitä tarkemmin se pysyy pyöreänä. Aukon pyöreyden katsotaan parantavan optiikan kykyä toistaa kohde hyvin. Täysin pyöreä aukko ei kuitenkaan aina tunnu olevan itsetarkoitus, esim. Leitz 3,4/21 mm Super-Angulonissa se on koko ajan neliö ja lamelleja vain neljä! Nykyisissä kameroissa ei ole usein lainkaan omaa himmennintä, vaan sulkimen rakenne muodostaa himmenninaukon valotuksen aikana. Tuloksena on tarkempi automatiikka pienemmillä kustannuksilla. Samalla valitettavasti myös menetetään säätömahdollisuuksia: kirkkaassa valossa ei voi kuvata lyhyellä valotusajalla ja suurella aukolla, koska kameran sulkimen rakenne estää sen.

Ennen toista maailmansotaa tähyskuva aina pimeni himmennintä pienentäessä. Peilikameralla kuvattaessa kuvaajan oli aina muistettava avata himmennin tarkentamisen ajaksi ja sulkea se ennen laukaisua. Syntyi paljon valotusvirheitä ja ajanhukkaa, siksi kaksisilmäinen Rolleiflex, jossa etsin oli aina kirkas ja kuvaaja saattoi koko kuvaustapahtuman ajan katsoa kohdetta, saavutti niin suuren suosion.

Sodan jälkeen kehitettiin peilikameroihin esivalintahimmennin. Siinä on kaksi säätörengasta: toisesta valitaan kuvauksessa käytettävä himmenninaukko ja toisesta se käännetään valittuun arvoon juuri ennen valotusta. Kahden renkaan järjestelmällä saavutettiin jo paljon: himmennin säilytti juuri valitun arvon, pienemmäksi sitä ei voinut kääntää. Jo tämä nopeutti peilikameroiden suosion kasvua. Seuraava kehitysvaihe oli jousella viritettävä ja laukaistava himmennin. Objektiiveissa oli jousimekanismi, jota vääntämällä vipua himmennin avattiin ja suljettiin laukaisemalla jousi. Kuvaajan piti kuitenkin vielä itse tehdä viritys ja laukaisu erillisellä nupilla. Kehityksen varsinainen huippu oli auto-maattihimmennin, jossa jousivoima kääntää himmentimen valittuun arvoon vasta juuri ennen valotusta. Näin kuvaaja saattoi valita tarpeisiinsa sopivan pienenkin aukon, mutta tähyslasi pysyi koko tarkennuksen ajan kirkkaana. Ensin himmentimen mekaniikka rakennettiin objektiiveihin; niiden kylkeen ilmestyi iso muhkura, jonka sisällä automatiikan tarvitsema mekaniikka on. Ensimmäiset tällaiset tehtiin DDR:ssä, Tessar 2,8/50 mm ja Sveitsissä Alpan Macro-Switar objektiiviehin. Nopeampi ja kätevämpi toiminta on sellainen, jossa kamerassa oleva tappi tai talla painaa objektiivissa olevaa vipua, joka suorittaa himmentimen sulkemisen. Tämä järjestelmä oli käytössä 1960-luvulta 80-luvulle saakka, jolloin elektroniikka alkoi korvata mekaniikkaa. Nykyisissä kameroissa on sähköllä toimiva rengasmoottori, joka toimii liikkuessaan himmentimen rengasrakenteena. Lamellit ovat sen sijaan säilyttäneet mallinsa ja toimintaperiaatteensa, nykyiset alkavat tosin olla muovista puristettuja.

Himmentimessä, sitä säätelevissä renkaissa ja joskus myös kameroissa, on numeroita, oikeastaan sarja niitä. Nykyisissä kameroissa sarja on: 1, 1,4, 2, 2,8, 4, 5,6, 8, 11, 16, 22 ... Tämä ns. amerikkalainen sarja ja vanha ennen toista maailmansotaa käytössä ollut saksalainen sarja käyttivät eri arvoja. Idea on kuitenkin molemmissa sarjoissa sama ja selvä: jokaisen arvon muuttaminen muuttaa myös valotusaikaa. Siirryttäessä esim. aukosta 2,8 aukkoon 4 on valotusaika muutettava kaksinkertaiseksi. Samalla tavalla toimivat sulkimien aikasarjat: ajasta 1/60 aikaan 1/125 siirryttäessä on aukkoa avattava yksi pykälä. Vaikka arvot hieman vaihtelevatkin, useinkaan ei objektiivin suurin aukko ole 1,4 vaan esim. 1,7, on seuraava aukkoarvo aina 2,0.

Seuraavassa taulukossa amerikkalaisten, nykyään käytössä olevan aukkosarjan ja vanhan saksalaisen sarjan vertailu: Amerikkalainen: 1 1,4 2 2,8 4 5,6 8 11 16 22 Saksalainen 1,3 1,6 2,2 3,2 4,5 6,3 9 12,5 18 25

Taulukko antaa osittain väärän kuvan, eri lohkojen leveyden tulisi olla hieman vaihteleva, jotta kävijä näkisi järjestelmän osuvan samoille arvoille. Kannattaa myös muistaa, että sama tehdas saattoi samassa objektiivisarjassaan käyttää sekä amerikkalaisia että saksalaisia sarjoja. Esim. Leitz Elmar 3,5/50 mm objektiivia tehtiin sekä amerikkalaisilla arvoilla USA:n vientiä varten ja Eurooppaa varten käytettiin vielä saksalaisia arvoja. Vaikka eri arvojärjestelmien lukujen vaihtelut hieman sekoittavat, se ei käytännössä haittaa, kunhan muistaa aukon muuttamisen perussäännön: kaksinkertaista tai puolita valotus aina luvusta toiseen siirtyessäsi.

Automaattinen iirishimmennin aiheuttaa myös mekaanisia ongelmia, vanhoissa himmentimissä ja niiden toimintaa ohjaavissa osissa on käytetty usein sellaista voiteluainetta, joka ajan myötä alkaa valua lamelleille. Tästä ei valitettavasti aiheudu himmentimen toiminnan nopeutumista, vaan se hidastuu, saattaapa jopa lukkiutua kokonaan. Automaattihimmentimen lamellien tulee voida sulkeutua esim. tarkennusaukosta 1,4 aukkoon 16 1/100 sekunnissa, mikä on usein peilin nousuaika ennen sulkimen aukeamista. Lamellien tulee siksi olla puhtaat, jotta mikään ei aiheuttaisi kitkaa, rasva vain toimii sellaisena. Siksi objektiivi on avattava ja koko himmennin purettava, pestävä ja koottava, ja vielä hieman voideltava oikeita kohtia. Siksi monet vanhat objektiivit eivät enää toimi kamerassa oikein.

Kuva- ja rullakoot

Valokuvauksen historian aikana kameroita varten on valmistettu runsaasti erikokoisia kuvamateriaaleja. Ensimmäiset pohjamateriaalit olivat lasilevyjä joille kuvaaja valoi itse emulsion, valoherkän materiaalin juuri ennen valotusta. Se valottui ainoastaan kosteana, kuivumisen jälkeen se ei enää toiminut. Kuivalevyn, jonka voi valottaa ja säilyttää kuivana, keksimisen jälkeen alkaa vakioituminen. Kuivalevyt alkoivat tulla markkinoille teollisesti valmistettuina 1870-luvun lopulla, jolloin valokuvauksesta alkoi tulla ammatti yhä useammille ja se alkoi myös olla harraste, joka oli mahdollinen yhä suuremmalle joukolle. Valokuvauksesta alkoi tulla teollisuutta 1880-luvulta alkaen, tehtaille oli edullisinta alkaa valmistaa samoja lasilevykokoja suuria eriä ja myös kameratehtaiden kannatti valmistaa filmikasetit vakiokokoja varten.

Kuvaajat siirtyivät nopeasti uusiin kuiviin lasilevyihin, jotka ladattiin valonpitäviin kasetteihin jo kotona ja voitiin valottaa vasta pitkänkin ajan kuluttua. Kasettityyppejä, kasetit tehtiin joko puusta tai pellistä, oli monta kokoa ja paksuutta. Ostajan tuli tietää omaan kameraansa sopiva kasettipaksuus, esim. Solio Oy:n luettelo v. 1927 esittää viiden metallikasetin tyypit. Näihin kasetteihin ladattiin aina yksi tai kaksi lasilevyä ja kuvaaja otti sitten kasetteja mukaansa tarvitsemansa määrän. Lasilevyjen rinnalle tuli v. 1886 selluloidipohjainen filmi, joka oli lasia kevyempää ja ohuempaa materiaalia. Sen haittana oli kuitenkin filmin eläminen: selluloidipohja taipuilee lämmön ja kosteuden vaikutuksesta. Ennen toista maailmansotaa eniten käytetty kuvakoko oli 9x12 cm ja näin suuri filmi vääntyy helposti. Samoin selluloidifilmille otetut kuvat olivat ammattikuvaajien mielestä vähemmän sävykkäitä kuin lasilevyille otetut. Siksi kuvaajat käyttivät pääasiassa lasilevyjä 1950-luvulle saakka, jolloin uusi, vähemmän taipuisa pohjamateriaali kehitettiin nimenomaan suurien kokojen kuvausta varten. Levyjä sai monia kokoja, sama Solion luettelo v. 1927 esittelee: 4,5x6, 6x9, 6,5x9, 4,5x10,7, 8,5x8,5, 8,2x10, 9x12, 9x14, 10x15, 9x18, 12x16, 12x16,5 cm ja ammattivalokuvaajien osastossa vielä 7x12, 8x12, 8x16, 10x15, 12x18, 13x18, 14,5x22, 18x24 ja 24x30 cm levykoot. Lisäksi tehtiin vielä kookkaampia levyjä kirjapainoja varten ja luettelossa on myös röntgenlevyjä. Kaiken kukkuraksi valmistettiin lisäksi vielä erikoismalleja esim. Expo-kameraa varten. Näiden lisäksi valmistettiin tietysti myös tuumamittaisia levyjä Amerikan ja Englannin valokuvaajille. Vaikka laitetuotanto pyrkikin vakiintumaan, valmistettiin monia kameramalleja kolmea, neljää tai jopa viittä eri eri kuvakokoa varten. Kävijä varmasti ymmärtää, miksen ole kaikkien kameroiden kohdalla antanut vanhoja hintoja joka kuvakoon kameralle!

Toinen tapa kuljettaa filmejä mukanaan on pakkafilmikasetti. Kuvaaja osti pakkafilmipakkauksen ja latasi sen pakkafilmikasettiin. Kuvattaessa poistettiin ensin kasetin suojalevy ja valotettiin ensimmäinen filmi. Sen jälkeen vedettiin kasetista näkyvästä paperiliuskasta ja se noustessaan siirsi valotetun filmin suojaan ja esille tuli uusi valottamaton filmi. Pakkafilmejä oli aina 12 samassa kotelossa. Vaikka kasetti olikin kevyempi, vain 1/6 vastaavan lasilevymäärän painosta, sillä oli varjopuolensakin: paperista vedettäessä filmille tuli liian helposti valovuotoja ja filmit eivät aina siirtyneet täsmälleen oikeaan kohtaan tai ne saattoivat käpristellä. Pakkafilmit olivat myös kalliimpia kuin sama määrä lasilevyjä. Pakkafilmikasetin etu rullafilmikameraan verrattuna oli mahdollisuus ottaa pakkafilmikasetti kamerasta pois kesken kuvauksen ja tarkentaa tähyslasille. Rullafilmiähän ei useimmissa kameroissa voi valottumatta ottaa pois, vaan se on ensin kuvattava loppuun saakka. Kannattaa myös muistaa, että tähän aikaan laitteiden ja filmien valmistajia oli paljon enemmän kuin nykyään. Solio Oy:n v. 1927 luettelossa, josta tiedot esitän, on pelkkiä levyjä 6 tehtaan tuotteita ainakin 30 eri tyyppiä.

Rullafilmejä on myös tehty eri tyyppejä suuri valikoima eri kuvakokoja ja pituuksia. Ennen sai rullan myös vain 4 kuvalle, filmit olivat kalliimpia ja kuvaajat harkitsevampia kuvatessaan kuin nykyään. Rullatyyppejä oli paljon, Kodak-tarpeiden luettelo v. 1916 luettelee 19 eri rullatyppiä, joita sai 4, 6 tai 12 kuvaisina. Näistä tulee yhteensä 43 eri tuotetta! Lisäksi useimpia Kodak-filmejä sai lisäksi vielä Autographic-tyyppeinä. Kodakin lisäksi valmistajia oli useita kymmeniä, Suomeen tuotiin Kodak-filmien lisäksi materiaaleja Englannista, Ranskasta ja Saksasta. http://member.aol.com/Chuck02178/film.htm

Kilpailu oli kovaa, mutta se ei juuri vaikuttanut rullien hintoihin alentavasti, kilpailu käytiin liikkeiden ja niiden voittomäärien välillä, kuluttajahintoihin se ei juurikaan vaikuttanut. Ehkä myös siksi v. 1925 esitelty 35-mm kamera halpoine kuvamateriaaleineen löi itsensä niin nopeasti läpi. Rullatyyppien määrä väheni tasaisesti, valmistajat keskittyivät yhä harvempiin tyyppeihin. Esimerkiksi v. 1975 Suomessa sai 35-mm filmien lisäksi enää vain rullatyyppejä 120, 620, 116 ja 127 suoraan liikkeistä, joitain muita valmistettiin vielä, mutta niitä sai vain erikoistoimituksina tukkuerissä. http://www.smu.edu/~rmonagha/bronfilms.html Kävijän kannattaa katsoa vanhojen rullatyyppien tunnuksia ja kuvakokoja, käytän Solion v. 1927 luetteloa:

Kuvan suuruus: Tyyppi: Kuvia: Hinta:

4x6,5 cm 127 8 kpl 12:-

4x6,5 cm 121 6 kpl 9:- 3,5x5,5 cm 28 6 kpl 10:- 5x8 cm 129 6 kpl 11:- 6x9 cm 120 6 kpl 13:- 6x9 cm 105 6 kpl 13:- 6x6 cm 117 6 kpl 13:- 6,5x11 cm 116 6 kpl 16.- 8x10,5 cm 118 6 kpl 22:- 8x10,5 cm 124 6 kpl 22:- 7,25x12,5 cm 130 6 kpl 22:- 8x14,5 cm G22/G 6 kpl 27:- 8x14 cm 125 6 kpl 27:- 9x9 cm 101 6 kpl 20:- 10x12,5 cm 123 6 kpl 30:- 10x12,5 cm 130 6 kpl 30:- 12,5x10 cm 104 6 kpl 30:-

Tätä rullavalikoimaa varten neljä tehdasta tuotti viittä eri filmityyppiä kutakin. Valikoima muuttui ajan myötä, se kasvoi ennen II maailmasotaa vielä lisää, kun markkinoille tulivat v. 1936, pankromaattiset= kaikille väreille herkät filmit. Värifilmejä valmistettiin paperikuvia varten, päivänvalotyyppinä ja keinovalotyyppinä. Lisäksi tietysti vielä diafilmien valikoima pitää laskea mukaan. Ennen toista maailmansotaa markkinoille tuli vielä kaksi uutta rullatyyppiä: 620 ja 818. Molemmat olivat Kodakin omia kameroitaan varten tuottamia. Niistä vain 620 rullia sai vielä 1980-luvulla, senkin valmistus lopetettiin 1990 luvulla. Kameroiden tyyppivalikoiman kokoja on paljon, olen usein tiivistänyt kokomalleja niin, että käytän vain kokonaislukuja, desimaalit on jätetty pois. Ja tosiasiassa eniten Suomessa on käytetty kokoa 6x9 cm, säilyneistä negatiiveista päätellen. Tietysti myös Rolleiflexin tyyppisten kameroiden 6x6 cm ruutu alkaa tulla yleisemmäksi 1930-luvulta alkaen.

Seuraavaksi tulevat kiinteät mittaetsinkamerat joiden ryhmä on pieni ja laitteet olivat yleensä monipuolisia ja kalliita. Nämä kamerat eroavat muista kuitenkin niin selvästi ulkoasultaan ja rakenteeltaan, että niistä on koottu oma ryhmänsä. Seuraavaksi tulee kaksisilmäiset rullafilmikamerat, ryhmä joka olivat dominoivassa asemassa vakavien harrastajien ja ammattilaisten keskuudessa esittelyajankohdasta v. 1927 aina 1960-luvulle saakka. Tässä ryhmässä esitellään ”oikeiden” kaksisilmäisten lisäksi myös niitä matkivia, yksinkertaisia perhekameroita. Valintaperusteena on tällöin ollut pelkkä laitteen ulkoasu. Seuraavaksi tulee ammattimaisin rullafilmikameratyyppi, yksisilmäiset peilikamerat. Näitä käytetään edelleen pääasiassa ammattikuvaajien ja harrastajien keskuudessa. Ne ovat monipuolisimpia rullafilmikameroita, joiden laajoilla lisävälinevalikoimilla voidaan kuvata melkein kaikkia mahdollisia kohteita.

Kameroissa käytettävät paristotyypit

Pimiötyöskentely

VALOKUVAUSLABORATORIO

Suurennuskoneet

Ensimmäiset valokuvat olivat kertaotoksia, daguerrotyypistä tai ferrotyypistä ei voinut tehdä jäljennöksiä. Kun 1850-luvulla kehitettiin lasinegatiivit, joista oli mahdollista tehdä kuvia kopioimalla niitä valoherkälle paperille, alkoi vähitellen suurennuskoneiden valmistuskin. Aluksi käytössä olevat lasilevyt olivat vielä varsin suuria, esim. 13x18 cm levy oli yleinen harrastajienkin keskuudessa. Siksi kuvia ei yleensä suurennettu, vaan pelkkä pinnakkaiskopiointi riitti. Kodakin rullafilmituotannon ja laatikkokameran mukana tuli tarve suurentaa kuvia. Kodakin laatikko N:o 1:n kuvathan olivat pyöreitä, halkaisija 6,5 cm. Kehitettiin suurennuskone, joka yksinkertaisimmillaan oli laatikko, jossa toisessa päässä oli valotettava paperi, jolle kuva valotettiin laatikon toisesta päästä päivänvalolla. Laatikossa oli linssi, joka suurentaa negatiivin kuvan paperille. Suurennuskoneita tehtiin myös lasilevyille ja suurille filmiruuduille, nämä laitteet ovat metallista tehtyjä, ja niillä kuvaaja saattoi suurentaa vain osan negatiivista ja valita itse käytettävän paperin koon. Ensin koneet käyttivät päivänvaloa, mutta pian valmistettiin sähkölampulla toimivia.

Ensin suurennuskoneissa oli pelkkä valolaatikkoa levittämässä valoa negatiivin koko alalla, mutta piennegatiiveista valolaatikko teki harmaita, valo levisi liian tasaisesti. Siksi valo oli keskitettävä mahdollisimman tehokkaasti vain negatiiville ja estettävä heijastusten syntymistä. Suurennuskoneisiin lisättiin kondensorilinssi tasaamaan ja keskittämään valo mahdollisimman tehokkaasti negatiiville. Ensimmäiset suurennuskoneet muistuttivat aikansa kameroita, ne pidettiin pöydällä ja kuva heijastettiin seinälle. Usein niiden valolähteenä oli öljy- tai muuta palavaa ainetta käyttävä poltin. Kun sähkö 1900-luvun alussa alkoi tulla enemmän käyttöön, muuttuivat myös suurennuskoneet. Niistä alkoi tulla pystymallisia, kone oli omassa telineessään ja valokiila kulki ylhäältä alas, kuten nykyisissäkin koneissa. Koneet olivat vielä varsin kookkaita, olihan yleisin käytettävä negatiivikokokin 9x12 cm. Suurennuskoneet kehittyivät pienten negatiivikokojen ja erityisesti Leican 24x36 mm kuvakoon myötä. Niistä tuli automaattisia, jolloin tarkennus pysyi samana koko ajan suurennussuhdetta muuttaessa. Ennen toista maailmansotaa suurennuskoneet alkoivat saavuttaa samat ominaisuudet, jotka olivat käytössä vielä 1980-luvulle saakka! Toisen maailmansodan jälkeen suurennuskoneisiin alettiin liittää väripää värifilmin suosion kasvaessa. Suurin osa harrastajista käytti kuitenkin edelleen mustavalkoisia filmejä ja suurennuskone pysyi kustannussyistä käsitarkenteisena. Tässä osassa esitellään myös ammattikuvaajien käyttämiä laitteita, koska niillä on tehty ne kuvat, joita SVM:n näyttelyissä esitellään. KL 9/53: ”Ostaisin suurennuskoneen, mutta millaisen?:

Agfa

Varioscop 35/44

Automaattinen suurennuskone 4x4 cm ja pienemmille negatiiveille. Objektiivi on 60 mm. Tämä kone ei saavuttanut Suomessa kovin suurta suosiota, 35 mm kameroiden käyttäjät hankkivat nähtävästi joko Leitzin Focomatin tai halvemman koneen. Tällainen maksoi 1967 943:-, 1270 euroa.

Varioscop 60

Automaattitarkeinen suurennuskone 6x9 cm ja pienemmille negatiiveille. Kaksi vaihdettavaa objektiivia, 60 ja 105 mm. Koneeseen sai myös erillisinä lisävarusteina väripään, repro- ja pienennenyslisälaitteet, rajaajan ja valotuskellon. Tätä harmaata konetta valmistettiin 1950-luvulta 1980-luvulle saakka ja on osoittautunut erittäin kestäväksi ja laadukkaaksi. Esim. Pentti Sammalahti on käyttänyt juuri Varioscopia vedostensa tekemiseen 1990-luvulle, kunnes hankki koneen jossa negatiivikoko oli suurempi. Hänelle Agfan objektiivien laatu oli riittävä ja valonjako riittävän tasainen. Kone on varsin miellyttävä ja helppo käyttää, näiden sivujen tekijä on omat suurennoksensa tehnyt pääasiassa juuri tällaisella koneella. Suuri ja kätevästi avautuva suodinlaatikko mahdollistaa moniastepapereiden käytön. Näitä on ollut paljon käytössä ennen värikoneiden tuloa, moni valokuvaamo hankki tällaisen samalla kun alkoi käyttää Agfan papereita vedoksiinsa. Ammattikäyttöön valmistetulla koneella oli ammattihinta: se maksoi 1967 2270:-, 3055 euroa.

http://www.photo-perron.ch/shop/agfa_varioscop_60.htm

Aspecta

Adjutant

Huokea jokamiehen suurennuskone, obj. Orthen 4,5/55 mm. Vinopylväinen, pallomaisella lamppukammiolla varustettu suurennuskone, hinta 1958 13 200:-.

Beseler

Beseler-tehdas valmisti aluksi taikalyhtyjä ja stereolaitteita tutkimustarkoituksiin. 1800-luvun lopussa se alkoi valmistaa suurennuskoneita ja kehittyi USA:n suurimmaksi valmistajaksi. Beselerin suurennuskoneita on tuotu Suomeen vaihdellen, maahantuojat ovat luopuneet ja välillä on ollut muutamien vuosien taukoja.

Beseler-23

Beseler-45

Beseler 45 on amerikkalainen, omintakeinen suurennuskone. Siinä on samalla tavalla vinossa oleva kannatinpylväs kuin Opemuksessa, mutta valopään nosto tapahtuu sähkömoottorilla. Kannatin ei varsi-naisesti ole pylväs, vaan kehikko, jonka varassa lamppukammiota voidaan siirtää myös vaakasuuntaan ja kääntää 90° suuria suurennuksia varten. Koneessa ei vaihdeta kondensorilinssejä, vaan negatiivitason etäisyyttä kiinteistä kondensoreista pidennetään tai lyhennetään. Beseleriin sai väripään ja se oli 1960 ja –70 luvuilla ammattilaisten suosiossa. Beseler maksoi v. 1967 2295:- ilman objektiivia.

Durst

Durst valmisti laajan valikoiman suurennuskoneita harrastajien halvoista malleista ammattikäyttöön suunniteltuihin. Erityisesti 1970 ja –80 luvuilla niitä myytiin paljon harrastajille.

http://www.durst-online.com/uk/unternehmen.asp

Durst 138

Durst 600

Durst 601

Durst 300

Durst 90

Durst 1200

http://www.photo-perron.ch/shop/durst_laborator_1200.htm

Durst 900 http://www.photo-perron.ch/shop/durst_ac_900.htm

Durst 35

Durst Automatic

http://www.photoshopper.com/durst/index.html

ICA

Miraphot

Automaattinen suurennuskone 9x12 ja pienempiä negatiiveja varten. Ilman kondensoria, pieliheijasta-jalla. Hinta v. 26 1150:-.

IFF

Italialainen tehdas keskittyi valmistamaan suurennuskoneita. Tarinan mukaan Italian puolustusvoimien valokuvauslaboratorion päällikkö kyllästyi 1950-luvulla hankittuihin suurennuskoneisiin ja alkoi suun-nitella parempia. Seurauksena oli oman tehtaan perustaminen. IFF:n koneet muistuttavat aikansa konei-ta, mutta ne ovat usein yhdistelmiä monien samanlaisten koneiden parhaista puolista. Tehdas valmisti täyttä valikoimaa: 35 mm malleista 18x24 cm suurennuskoneisiin saakka. Kaikki koneet olivat ammat-tikäyttöön aiottuja, harrastelijamalleja ei valmistettu lainkaan. Kaikkiin laitteisiin liitettiin hyvät objek-tiivit, yleensä Schneiderin Compononit tai vastaavat. Suomeen IFF:n koneita toivat vaihdellen eri maa-hantuojat, vaikka laitteet olivat hyviä, eivät ne kyenneet lyömään vastaavien vanhempien tehtaiden tuotteiden suosiota.

Aureg Color

Automaattinen suurennuskonen 35 mm filmeille, muistuttaa suuresti Leitz Focomatia, joka on selvästi ollut tälle mallille esikuva. Kone maksoi v. 1967 788:-

Duogon Color

IFF teki useita toisistaan hieman poikkeavia automaattisia suurennuskoneita 6x9 koolle. Omana ratkai-sunaan niissä ei objektiivia oteta pois, vaan ne ovat revolverissa, jota kiertämällä objektiivi vaihdetaan. Samalla vaihdetaan kullekin objektiiville tarkennuskäyrä, omintakeisella lukituksella. Toiminnaltaan IFF:n tämäntyyppiset koneet ovat hyviä ja helppoja, mutta niissä on sellaista omintakeisuutta, ettei niis-tä tullut suosittuja, Agfan Varioscop ja Leitzin Focomat II jäivät eniten hankituiksi. Suurennuskone maksoi v. 1967 kahdella objektiivilla 1690:-.

Ampliator

Ihagee

Simplex-Lumimax

Aikansa tyypillinen laite: valopää liitetään kameraan filmikasetin ja tähyslasin tilalle ja siten kameraa voi käyttää suurennuskoneena. Suurennokset eivät ennen 50-lukua yleensä olleet kovin suuria, kaksin kolminkertainen oli jo iso. Negatiivikoothan olivat yleensä pienimmilläänkin 6x9 cm. Siksi kamera, jonka objektiivi on parhaimmillaan äärettömästä kahteen metriin olevan kohteen piirtämisessä, sovel-tuu aika hyvin myös suurentamiseen.

Kindermann Kindermann-tehdas valmisti pienen määrän suurennuskoneita omalla nimellään, mutta toimi esimerkiksi Leitzin alihankkijana ja valmisti Focomatit Leitzille ja muita malleja muille tehtaille.

Amatolux

6x9 suurennuskone, hinta v. 1958 33 300:-.

Kodak

Kodak valmisti halpoja suurennuskoneita erityisesti Brownie- ja muilla harrastajakameroillaan otetuille kuville. Ensimmäiset olivat yksinkertaisia laatikoita, mutta valokuvauksen muuttuessa suurteollisuu-deksi alkoi myös Kodak valmistaa teollisia suurennuskoneita ja laboratoriolaitteita.

http://www.nwmangum.com/Kodak/

Brownie Kodak

Yksinkertainen, linssillä varustettu laatikko. Esite v. 1916 kertoo: ” Kuka hyvien Brownie -negatiivien omistaja ei ole toivonut suurennuksia niistä! Mutta moni pelkää hankkimiskustannuksia. Löytyy nyt-temmin suurennuskoneita, joilla saa, huolimatta niitten halvasta hinnasta, erinomaisia suurennuksia kaikista Kodak negatiiveista. Brownie Kodak suurennuskoneen käyttäminen on yhtä yksinkertaista kuin Kodakin itsensä. Kone pannaan pystyyn, negatiivi toiseen ja bromihopeapaperi toiseen päähän ja valoitetaan.” Kodak valmisti näitä monta vuotta 1900-luvun alusta 1930-luvulle saakka. Näitä tehtiin ainakin viittä kokoa; 4x6,5, 6x9, 8x10,5, 10x10,5 ja 9x12 cm negatiiveille. Nämä suurennuskoneet oli hinnoiteltu edullisiksi, kun v. 1916 Brownie N:2 6x9 maksoi 13,50 mk, maksoi samankokoinen suu-rennuskone L 012 16:-. Näissä laitteissa ei suurennussuhdetta voi muuttaa, vaan se on vakio. Edellä mainitusta 6x9 koneesta saa vain 13x18 cm kuvia ja suuresta 10x12,5 negatiivikoon koneesta 18x24 cm kokoisia.

Ernst Leitz GmbH

Vanha malli v. 29 kuvakoko 9x14

Päivänvalolle 550:-, 100 W opaalilampulla 700:-

Valoy II

Käsitarkenteinen suurennoskone, josta saattoi rakentaa myös jäljennös- ja lähikuvauslaitteen. Lamppu-kammion pitimessä on kahva, josta konetta voi nostaa ja laskea nopeasti. Tarkempaa nostoa varten lamppukammion vieressä on nuppi ja tarkennusta varten objektiivinsäätö. Valoy on hyvä kone, kunhan siihen hankkii hyvän suurennusobjektiivin. Tarvittaessa Valoy on lisäksi helppo panna kasaan ja kuljet-taa. Hinta v. 1960 oli 29 760:-.

Focomat I c

Hieno automaattisesti tarkentuva suurennuskone. Ic:ssa nostetaan hieman kondensoria filmiä siirrettä-essä, jolloin siirto on nopeaa ja filmi ei naarmuunnu. Lamppukammiota on kevyt ja mukava nostaa ja laskea, se on oikein jousitettu. Yleensä Ic malleissa on hieno Focotar 4,5/50 mm suurennusobjektiivi. Tätä mallia valmistettiin kauan, ensimmäiset esiteltiin jo 1950, muutoksina valmistussarjan aikana oli-vat suodinpitimen lisäys ja värinmuutos mustasta krappilakasta tummanharmaaksi vasaralakaksi. Ko-neita tehtiin monia versioita: pylvään korkeus 80, 100 tai 120 cm, suurennustason koko vaihteli pyl-vään korkeuden mukaan, värisuodinlisäke jne. Focomat on edelleen täysin kilpailukykyinen suuren-nuskone, hinnat ovat pudonneet melkoisesti, v. 1959 se maksoi 46 200:-, nykyään niitä myydään kol-manneshinnalla vanhasta. Suurin osa Focomateista on säilynyt edelleen täysin käyttökelpoisina, vaikka ne olisivat olleet käytössä yli 40 vuotta! Rakenne ja materiaalit ovat siis osoittautuneet hintansa veroisiksi.

Focomat II a

http://yandr.50megs.com/leica/focomat/2a.htm

Focomat II c

Hieno automaattinen suurennuskone 6x9 kokoon saakka. Kone on ulkonäöltään suuresti edeltäjänsä Iia:n näköinen, mutta on joka suhteessa hieman kookkaampi ja monipuolisempi. Samaa perusrunkoa ja nimeä käyttäen on valmistettu hieman toisistaan poikkeavia versioita; objektiivit saattavat olla Focotar 4,5/60 mm ja V -Elmar 4/95 mm. Vaihtoehtoja on useita, Focomat II valmistettiin 50-luvulta 80-luvulle saakka. Tämä on varsinainen ammattikäyttöön suunniteltu suurennuskone. Kone painaa 42 kg ja on monella tapaa järeä, mutta samalla nopea käyttää. Tarvitsee vain katsoa koneen pylvästä, siihen on sor-vattu kierre, jotta konetta olisi tarvittaessa helppo nostaa isojen vedosten tekoa varten. Nosto suorite-taan valopään pitimien alla olevalla putkella, jossa on tietysti laakerit noston helpottamiseksi! Objektii-via vaihdettaessa se vain siirretään toiseen reunaan, samalla lankalaukaisin siirtää tarkennusyksikön. Focomat II ovat soittautuneet kestäviksi ja laadukkaiksi suurennuskoneiksi, useimmat niistä ovat edel-leen ammattikäytössä. Hinta 1958 oli 178.000 mk, 3650 euroa.

http://www.historicphotoarchive.com/rep/focomat_2c.htm

Focomat V35

Leitz esitteli uuden suurennuskoneensa 1999. Se oli omintakeisesti muotoiltu ja kätevä käyttää. http://www.bonavolta.ch/hobby/en/photo/v35.htm

Okoli

Okoli

Liesegang

Rajah V 9x12

KL 3/58 s. 33 esittelee, hinta 128 000:-.

Rajah OS

35 mm hinta v. 58 14 200:-

Unirax II

6x6 kone, hinta v. 58 33 800:-.

Narita

Reversible

”Kookas yleiskone projektioimista, suurennusta, pienennystä ja monistusta varten. Kone on vahvasti rakennettu petsatusta tammesta, nikkelöidyin metalliosin, valosäiliö mustasta rautapellistä, päällystetty hienolla lasikerroksella, palkeen vedenpitävästä mustasta palttinasta, vetokyky 1 metri.”

Müller & Wetzig

SVO toi koneita, mainos SV 6-7/26 s. 15 ja 1/30 s. 8.

Sirius

Negatiiveille 13x18 saakka. Hieno mainos. Ja hintaa 4750 v. 29.

V 2/31 s.21 mainos

Karhu

Karhuksi nimetyn 10x15 cm suurennuskoneen valmistaja ei ole selvillä. Se on kuitenkin Nyblinin maa-hantuoma. Kone maksoi v. 1950 Dallmeyer 4,5/153 mm objektiivilla 42 000:- ja ilman objektiivia 32 000:-.

Liesegang

SV 4/59 kuvia s.9

Kotimainen suurennuskone

Mainos Valokuvaajassa 1. Huhtikuu 1946 s. 16. Kone puolustaa paikkaansa sekä siroudessa sekä käy-tännöllisyydessä ulkomaalaisten kanssa. Negatiivikokoa 6x9 varten SVO:n varastossa.

Meopta

Tšekkiläinen Meopta -tehdas valmisti suurennuskoneita, joita tuotiin runsaasti Suomeen 50-luvulta saakka. Negatiivikokoja on paljon, suurimmat ammattikäyttöön tarkoitetut koneet suurentavat 18x24 cm pienempiin. Monissa Meoptan suurennuskoneissa on lamppukammiota tukeva pylväs vinossa, näin kuvan keskipiste pysyy samassa kohdassa konetta nostaessa ja laskiessa, rajaajaa ei tarvitse siirtää. Meoptan omilla kotisivuilla: http://www.meopta.cz/cgi-bin/meopta/history.pl?enlargers on hyvä kuva-sarja suurennuskoneista ja niiden valmistusvuosista. Koska sivuilla ei kuitenkaan varsinaisesti kerrota koneiden ominaisuuksista, esittelen tässä eniten Suomeen tuodut koneet.

Opemus 4x4, 6x6, IIa,

6x6 ja kinofilmien suurennuskoneita, jossa on viivatarkennus: negatiivipidin vedetään ulos ja tarkennetaan kaksi valoisaa katkoviivaa jotka tulevat näkyviin suurennusalustalle, yhdeksi suoraksi valoviivaksi. Sitten voi negatiivipitimen työntää takaisin ja kuva on tarkennettu. Tarkennus on tavallaan ”automaattinen”. Näin negatiivin tiheys tai valittu pieni aukko eivät vaikeuta tarkennusta. Opemukset toimitettiin Belar 4,5/55 mm ja Belar 4,5/75 mm objektiivilla, jonka laatu ei riitä kovin suuriin suurennoksiin. Vaihtamalla koneeseen uusi laatuobjektiivi saadaan edelleen aivan käyttökelpoinen suurennuskone. Näissä on munanmuotoinen, jäähdytysrivoilla varustettu lamppukammio. Näitä Meopta suurennuskoneita valmistettiin ja myytiin Suomessa paljon 1950, -60 ja -70-luvuilla ja niitä taitaa olla monella vintillä sähkövirtaa kaipaamassa. Vanhoja hintoja v. 1955: 4x4 18 100:-, 6x6 19 900:-.

Opematus 4x4ja 6x6

Automaattitarkenteinen suurennuskonesarja, 6x6= Belar 4,5/75 mm ja 4x4=Belar 4,5/55 mm. Hinnat v. 56: 4x4 19 200:- ja 6x6 22 600:-. Myös näissä pylväs on vino.

Magnifax 6x9

Iso ja korkea 6x9 ja pienempien kokojen suurennuskone, jossa lamppukammion kannatin on kahden jalan varassa. Kaksi tai yksi kondensoria. Hinta v. 55: 25 830:-.

Axomat Ia

Samanmallinen suurennuskone kuin Opemus ja Opematus, mutta vain 35 mm filmille.

Multifax 6x9, Magnitarus ja Magnifax

6x9, 9x12 ja 13x18 negatiivikokojen suurennuskoneita, suorat pylväät ja korkea, veturin piippua muistuttava lamppukammio. Hyviä suurennuskoneita, mutta kokonaiskorkeus ylittää usein nykyisten asuntojen kattokorkeusminimin. Suuret koneet olivat aikanaan kalliita: esim. 13x18 Magnitarus maksoi v. 53 87 095:- ja 10x15 74 170:-.

Opemus III, Standard, 4, 5, 5a, Standard 2, Meochrom.

Myös näissä malleissa on edelleen sama vinossa oleva pylväs, mutta lamppukammiot ovat valkeita, ylöspäin hieman kapenevia lieriöitä. Kaikki ovat 6x6 ja pienemmille negatiivikooille, alkuperäisobjektiiveina Belar 4,5/75 mm tai Anaret 4,5/80 mm. Valmistettiin 1984 saakka, Meochrom on väripäällä varustettu Opemus 5a.

Axomat II, 3, 4, 4a

35 mm suurennuskonesarja, vino pylväs ja uusi, kulmikas lamppukammio. Näitä valmistettiin v. 84 saakka ja näitä oli myynnissä Suomessa sen jälkeenkin.

Kienzle & Klatt

Primos Testraflex 35 mm

Hinta ilman obj. 13 200:- ja Cassar 3,5/50 mm 17 800:-.

Primos Junior 35 mm

Automaattitarkennus 24 400:-

Primos Testraflex 66

Ilman objektiivia 18 400:- tai 4,5/75 mm 23 800:_.

Primos 66

Automaattitarkenteinen 4,5/75 mm 59 800:-.

Veigel

Veigel-Exact 45 c

Veigel-Exact 69 c

Veigel -Amo-Exact II

Veigel-Exact 66 PLF, PL, OL

Veigel-Exact 35 N

Veigel -Amateur 35

Näistä esittely KL 2/58 s. 4-5.

Pimiövalot

Kodak

http://www.lungov.com/wagner/071c.html

Kehitysaltaat

Valoherkkä materiaali on kehitettävä nesteessä valottamisen jälkeen. Tehtaat ovat vuosien aikana kehittäneet erilaisia altaita levyjen, filmien ja papereiden kehittämiseen. Ensimmäiset olivat emaloidusta läkkipellistä, paperimassasta, posliinista tai selluloidista tehtyjä. Kaikissa tyypeissä oli ongelmia: emali saattoi kolauksessa lohjeta, jolloin sen alla oleva pelti alkoi syöpyä. Paperimassa ei kestänyt pitkää käyttöä ja posliiniallas hajosi pudotessaan tai kolauksessa. Selluloidi oli tulenarkaa, eikä sekään kestänyt pitkää käyttöä. Muovin keksittyä altaat voitiin valmistaa materiaalista joka kestää pitkää käyttöä ja on käytännössä murtumatonta. Altaita valmistettiin materiaalista eri kokoja, ennenhän tehtiin pääasiassa paljon pienempiä suurennoksia kuin nykyään. Nyblinin hinnasto v. 1892 luettelee emalialtaiden kokoja 8 kpl, pienin on 10x13 cm ja suurin 65x75 cm. Näitä suuria altaita ja kuvakokoja käytettiin tähän aikaan etupäässä kirjapainoissa, joissa levyt kehitettiin vielä altaissa. Sama luettelo antaa mahdollisuuden vertailla ei materiaalien hintoja: emalinen 10x13 cm allas maksoi 1,60 mk, paperimassasta valmistettu 1,60 mk, posliininen 11x14 cm allas 1,50 mk ja selluloidista tehty 9x12 2,25 mk.

Kehitysrasiat

Filmien ja levyjen kehittämiseen valmistettiin erilaisten altaiden lisäksi myös rasioita. Niihin ladattiin valotetut materiaalit pimeässä ja kannen sulkemisen jälkeen saattoi kehitys tapahtua päivänvalossa. Kemikaalit kaadettiin sisään kannessa olevasta aukosta ja kaadettiin kehittämisen jälkeen pois. Myös huuhtelu saattoi tapahtua samaa rasiaa käyttäen. Kodak valmisti omille filmeilleen edullisiksi hinnoiteltuja rasioita http://www.lungov.com/wagner/072c.html , mutta myös tarviketehtaat huomasivat kehitysrasioiden tarpeen. Osassa kehitysrasioita filmi rullataan metalliselle tai muovisella kierukalle, osassa on molemmista reunoista aalloille puristettu muovinauha.

Correx

Correx -kehitysrasiassa on molemmin puolin nystyröity nauha, se avataan ja filmi kelataan sille. Pykälöinti antaa nesteille mahdollisuuden liikkua filmin molemmin puolin. Nauhajärjestelmä antaa kehittäjälle mahdollisuuden kehittää uusi filmi heti edellisen jälkeen, filmi tarttuu nauhaan, vaikka se olisikin kostea. Nauhassa on myös varjopuoli, nauhassa olevat kohopuristetut Correx Patent -kirjaimet saattoivat tulla myös negatiiviin! Correx maksoi v. 1960 1600:- ja rullafilmiä varten 1500:-.

Jobo

Kindermann

Minox

Paterson

Valotuskellot

Suurennusta tehtäessä on paperille annettava aina oikea määrä valoa ja tehtäessä samasta negatiivista useita vedoksia on pystyttävä toistamaan oikea valotusta tehtäessä mahdollisimman tarkasti. Ensin käytettiin ajan mittaamiseen pelkkää kelloa, mutta sähköisten suurennuskoneiden käyttöä varten kehitettiin pian valotusaikaa säätäviä laitteita. Sarjatuotannon toistoa varten tarvittiin laite, joka antaa aina saman valotusajan niin monta kertaa kuin tarvittiin, ilman että valotusaikaa välillä piti säätää uudelleen. Suurennuskoneen tarvitsema sähkövirta kulkee kellon läpi ja laitteessa on kellokoneistoon kytketty katkaisin, joka päästää virtaa lamppuun valotuksen alkaessa ja sulkee sen valotuksen lopuksi. Valotuskellossa on myös kytkin, jolla lamppu saadaan päälle ja pois tarkennuksen ja rajauksen ajaksi. Ennen valotuskellojen koneistot olivat mekaanisia, metallisia tai muovisia, mutta nykyään ajansäätöön käytetään elektroniikkaa.

Bauerle

http://www.photo-perron.ch/shop/timer_bauerle.htm

Junghans

Hirsch

Kuivaajat

Valmis, kiinnitetty ja huuhdeltu paperivedos kuivuu kyllä itsestään, mutta se ei pysy suorana, vaan alkaa käpristyä tai kupruilla. Kuivuminen myös kestää kauan, yleensä siihen kuluu vuorokausi. Kuivumisen nopeuttamiseksi ja paperin tasaamiseksi ja kiillottamiseksi kehitettiin jo 1800- luvun lopulla erilaisia kuvien kuivaus laitteita. Ensin käytettiin kaasulla tai spriillä lämmitettäviä valssilaitteita , mutta pian lämmönlähteeksi otettiin sähkövastukset. Kuivaajia tehtiin pieniä harrastajia varten ja ammattilaisille tehtiin suuria rumpumallisia teholaitteita. Kuivaamisen lisäksi kuvista haluttiin kiiltäviä, tasainen kiiltävä pinta oli aikanaan painolaitosten vaatimus hyvälle originaalille painokuvaa varten. Siksi kuivaajia varten tehtiin kromattuja peltilevyjä ja rumpukuivaajien rummut kromattiin myös. Kiillotusta varten kuvat usein käsiteltiin erityisessä kiillotusnesteessä, jonka tarkoituksena on estää kuvan pinnan tarttuminen kiillotuslevyyn. Kuivaajia valmistettiin 1980-luvulle saakka, mutta muovipintaisen paperin lisääntyvä käyttö vähensi niiden valmistusta. Nykyään kuivauslaitteena toimii kuumalla ilmavirralla muovipinnoitetut paperit kuivaava puhallinlaite.

Buscher

Beha

Kinokameran luettelo –65 s. 30-33.

Donka

Rotary Glazing Dryer N :o 59/34

Komea mainos SV 6/56 s. 5.

Oy Konetehdas Westa

Westa 2x47x62, Westa 47x62, Westa 45x67, Pikku -Nopsa, Nopsa 2x72x32.

Rajaajat

Suurentamista varten valokuvauspaperi asetetaan suurennuskoneen valokeilaan. Paperin pitämiseksi paikalleen ja sarjatyössä tarvittavaa täsmällisyyttä varten on kehitetty erilaisia paperin pitimiä, joita kutsutaan rajaajiksi. Rajaaja on tavallisimmin suora alusta, jota vasten nojaa kaksi tai useampaa liikkuvaa viivainta, jotka rajaavat tarpeettomat osat pois kuva-alasta. Rajaajat ovat periaatteessa pysyneet samanlaisina koko valokuvasuurennosten valmistamisen ajan 1800-luvun lopusta tähän aikaan saakka. Muutokset ovat tapahtuneet pohjamateriaalissa, ennen pohjalevy oli puinen, nykyään usein metallinen. Rajausviivaimia oli ennen useimmiten vain kaksi, nykyisissä hienoissa rajaajissa niitä on usein neljä leveää viivainta. Ennen paperia piti paikallaan viivainten ja kehysten painoa, nykyään jousitettu kynsilaite. Rajaaja on yksi niistä välineitä jota edelleen voi käyttää iästä huolimatta. Vuonna 1930 valmistettu rajaaja pitää paikallaan muovipaperinkin, ainoa ero on koko, vanhat rajaajat ovat usein varsin pieniä, 24x30 cm kokoinen rajaaja oli aikanaan erikoisen suuri. Leitz reunattomat kuvat.

Muita tuotteita

Mainos SV 5/59 s. 31.

Jobo kehityskone

http://www.photo-perron.ch/shop/durst_ac_900.htm

Polttovälien suhteet eri formaateissa

Linkkejä (digi)kamera-arvioihin

http://www.dcviews.com/cameras.htm

http://www.megapixel.net/

http://www.steves-digicams.com/

http://www.imaging-resource.com/

http://www.dpreview.com/

http://www.letsgodigital.org/

http://www.photozone.de/